Voi kuinka monta sanaa mulla pyöri mielessä tätä lappua kirjoittaessa. Kuitenkin lopulta osasin valita sen nimityksen, joka satuttaa ehkä eniten, joka saa mut heti lyömään luurin korvaan tai lähtemään paikalta, ja sen luonteenpiirteen, jonka koen tärkeimmäksi, jota arvostan itsessäni ja muissa, josta yritän pitää kiinni viimeiseen asti.
Minä en ole kaikkitietävä. Tämä (kuten monet muutkin) on sellainen sana, jonka ihmiset eivät välttämättä ymmärrä satuttavan, ja siksi valitsin sen tähän. Mä olen fiksu, menestyn koulussa ja tiedän olevani hyvä loogisessa ajattelussa, päättelytehtävissä ja asioiden painuvan helposti mieleen. Mutta mäkin erehdyn ja teen virheitä. Mulla on koko ajan hirveä epävarmuus päällä, että ehkä tämä saattaakin olla toisella tavalla, vaikka olisinkin täysin varma käsityksestäni. Tästä syystä en useinkaan viittaa tunnilla tai vastaa "tiedätkös miksi tätä härpäkettä tässä kutsutaan" -tyyppisiin kysymyksiin. Silti usein pään sisälläni kehittyneet oivallukset osoittautuvat oikeiksi. Kuitenkin tällä sanalla älykkyyttäni käytetään mua vastaan. En tykkää kertoa ihmisille ysiluokan keskiarvoani (9,86), koska osaan odottaa "No mut sä ootki tollanen hikke, sä tiiät kaiken" -kommentteja, aina negatiiviseen sävyyn. Mä olen älykäs eikä mun pitäisi joutua häpeämään sitä. Siitä pitäisi kaikkien olla ylpeitä! :)
Minä olen luotettava. Mä otan erittäin tosissaan lupaukset, ja tää näkyy monella tapaa. Toki niin, että kun lupaan jotain, teen parhaani toimiakseni sen mukaan, ihan pienissäkin asioissa. Tämä tarkoittaa myös sitä, etten tee lupauksia, joita en usko kykeneväni pitämään. Saatan sanoa ehkä, pitää katsoa, en lupaa mitään. Tällöin, jos epäonnistun, tiedän etten ole luvannut mitään. Mutta lupaukset pidetään. Ja samaan kategoriaan menee myös rehellisyys. Jos on pakko, niin saatan kierrellä totuutta, jättää jotain kertomatta, mutta koskaan en valehtele. Enkä myöskään halua kenenkään valehtelevan mulle, en vain ymmärrä, mitä se hyödyttää ketään. Mun luottamus on petetty niin monta kertaa, pienen elämäni aikana olen niin usein joutunut pettymään, että jossain vaiheessa pienikin asia tuntui tosi isolta. Mutta mä vannon (:'D), että jos mä sulle joskus lupaan jotain, juuri sulle, joka luet tätä, niin mä myös pidän sen, niin hyvin kuin vaan maallisine voiminine kykenen :D
Jokaisella meistä on kolmenlaisia puolia: ne hyvät, ne huonot, ja ne jotka ovat olemassa vain muiden ihmisten päässä. Maailmassa on ihan tarpeeksi pahaa ilman alituisia haukkuja ja nimittelyjä. Ja kun joku pahoittaa mielensä loukkaavasta kommentista, on usein kommentoijan vastaus tätä luokkaa: "Eihän kukaan tollaisesta nyt voi suuttua, se oli vain läppää". Kaverillisen ivan ja nimittelyn raja menee juuri siinä, minne sen itse asettaa. Jos kommentti tuntuu sinusta pahalta, kerro se ja toivo, ettei sitä käytettäisi enää. Ehkä kommentoija ei edes tajunnut loukkaavansa sinua. Ja jos nyt samaistut kommentoijan asemaan, uskalla pyytää anteeksi, vaikka et olisi tarkoituksella tehnyt väärin. Se voi parantaa tuon ihmisen päivän, sen puuttuminen pilata sen.
Uskon ihmisten nähtyä ystäviensä osanottoja tähän haasteeseen, he alkavat nähdä toisissaan uusia piirteitä, kiinnittävät huomioita asioihin, jotka kukakin on itsestään maininnut. Ehkä me kaikki näemme toisemme uudessa valossa ja alamme arvostamaan toinen toistamme. Tai ehkä tämä on vain toiveajattelua. Kuka tietää, huominen sen meille kertoo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti