Kriittinen kompastuskiveni

Mä olen tosi huono ottamaan vastaan kritiikkiä. Mun asenne on se, että mä teen asiat juuri sillä tavalla, kuin musta itsestäni tuntuu, ja jos joku tulee korjailemaan mun tuotosta, mä mieluummin selitän ja perustelen oman näkökulmani läpi juurta jaksain ennen kuin nöyrryn ja otan palautteen vastaan. Näin käy lauluopettajani kanssa, äidinkielen tunnilla ja kavereiden kanssa käydyissä enemmän tai vähemmän syvällisissä keskusteluissa. Tämä tulkitaan usein kaikkitietäväisyydeksi ja siksi, että olen mielestäni aina oikeassa. Ja vaikka nyt sydäntäni riipaisee myöntää tämä, niin osittain tämä on totta. Mä inhoan väärässä olemista. Mä inhoan myöntää, että ehkä sulla on nyt parempi pointti kuin mulla. Mutta mä myös inhoan sitä, kun joku toinen sanoo sen mulle ääneen. 

Miksi mä kirjoitan tästä juuri nyt? Liityin viikonloppuna Facebookin Palauteryhmään bloggaajille, jonka perusideana on antaa rakentavaa palautetta kanssabloggaajille ja puolestaan saada palautetta siitä omasta blogista. Minä innoissani koko illan lueskelin muiden blogeja ja etsin niistä niitä hyviä ja huonoja puolia. Kuulostin kommenteissani omaan korvaani hirveän negatiiviselta, ei se nyt tykkää kun mä näin paljon näitä vikoja löydän, sehän luulee olevansa ihan huono! 

Sitten tuli mun vuoro linkata oma blogini ryhmään. Kommentteja sain huiman yhden (sekä blogin puolelle toisen), ja sillä hetkellä karu totuus iski, ja tajusin, mihin oikein olen ryhtynyt. Vaikka tiesin kommentoijan vain vastaavan mun pyyntöihin ja antavan palautetta kehitysmielessä, eikä suinkaan haukkuvan blogiani, otin kaiken todella henkilökohtaisesti. Näin mulle käy aina. Kun mun työstä sanotaan, että joku asia voisi olla paremmin tai eri tavalla, otan sen henkilökohtaisesti. Tämän jälkeen on hirveän vaikea aloittaa uutta postausta, tulee tunne, että voinko mä enää koskaan kirjoittaa, jos noi kerran ajattelee, että mä olen huono. Tiedän, ettei pitäisi, mutta minkäs sille mahtaa. Ja vaikka tietoisesti pyydän kommentteja, en osaa ottaa niitä vastaan oikein mitenkään. Jos joku sanoo jotain positiivista, hienoisen ilahtumisen jälkeen lähinnä vain unohdan kommentin. Jos joku sanoo jotain, joka edes hieman vaikuttaa negatiiviselta, mä loukkaannun! Eikö tuo ihminen ymmärrä, miksi olen tehnyt näin? Eikö tuo ihminen pidä minusta?

Tätä nyt kirjoittaessani mä julkisesti myönnän tämän heikkouteni. Tulevaisuuden haaveammateissani olen laulaja, muusikko, toimittaja. Viime aikoina ryhtyessäni lukemaan enemmän ja enemmän blogeja, innostus bloggaamisesta "kokopäivä"työnä kuulostaa aivan mahtavalta, saisin tehdä tätä samaa, mitä rakastan, ja saada siitä vielä palkkaa! Näissä ammateissa palautetta tulee koko ajan, jokaiseen mahdolliseen sävyyn. Selkeästi ilkeilevät kommentit on helppo ohittaa naurettavina. Mutta rakentava kritiikki, vaikka sitä on kuinka mukava muille jakaa, on mun asenneongelma. Sitä mun pitää kehittää. Olen saanut paljon (paljon ja paljon, kröhöm...) palautetta blogini ulkoasusta. En itsekään ole tyytyväinen banneriin enkä taustaan. En kuitenkaan tiedä läheskään tarpeeksi Bloggerin lukemattomista mahdollisuuksista tai muokkausvaihtoehdoista. Vaikka tiedän, mistä pidän tai en pidä muiden blogeissa, en niitä asioita osaa omalla kohdallani soveltaa käytäntöön.

Joten nyt, verisin sydämin, pyydän teitä neuvomaan mua. Mitkä seikat tekisi mun blogista sinulle, lukijalle, miellyttävämmän? Mihin suuntaan lähtisin ulkoasua kehittämään, mistä aiheista haluaisit täältä lukea? Miten mahdollisesti voisin laajentaa yleisöäni, saada lisää lukijoita? Kaikki palaute on toivottua, ja yritän kaiken ottaa vastaan ilman suurempaa draamaa, loukkaantumista tai henkilökohtaisuuksiin menemistä. Mutta juukupliis, olkaa kilttejä! Otan nyt henkisellä kehitykseni tasolla suurensuuren askeleen. Toivon vain, ettei jalkani pettäisi allani.

Kuva täältä!