*insert otsikko here*

Tänään on ollut ihan keskinkertainen päivä. Nukuin myöhään, kävin kummeilla syömässä, haukottelin ja nauroin. Asioita on tapahtunut, nyt vituttaa. Ärsyttävintä on, etten voi syyttää ketään. Kukaan ei ole tehnyt mitään väärin.

Olen joutunut pettymään, kun kovasti odottamani asiat eivät olosuhteiden pakosta olekaan mahdollisia. Olen pahoittanut mieleni asiasta, joka on ollut tiedossani jo pitkään, mutta joka tuntuu yhä pahalta. Olen ärsyyntynyt, vaikken edes tiedä, onko siihen syytä. Olen kohdannut asian, joka tuntuu joka päivä yhtä inhottavalta. Olen haaveillut asioista, ja harmitellut sitä, etteivät ne toteudu vielä pitkään aikaan, ellei koskaan. Olen ärsyyntynyt, kun en ole saanut ihmisiltä kaipaamaani reaktiota.

Mua vituttaa. Ja tunnetusti, kun yksi asia vituttaa, silloin alkaa kaikki vituttaa. Kuten psykologian opettajamme sanoi sisäisiin malleihimme viitaten, me emme usko mitä näemme, me näemme mitä uskomme. Koska oletamme jonkun asian olevan tietyllä tavalla, tulee eteemme jatkuvasti "todisteita" , jotka edelleen vahvistavat oletuksiamme. Pää menee pyörälle, eikä pian enää tiedä, mikä on totta ja mikä ei.

Mua ärsyttää myös tämä blogi. Tai no, blogia rakastan, itseeni ja bloggaamiseni olen pettynyt. Parina viime viikkona ei ole ollut aikaa, puhtia eikä inspiraatiota blogille. Upean joululomarupeaman jälkeen pudotus tuntuu kovalta, ja tunnen pettäneeni itseni ja lukijani. Olen halunnut pitää postaustahtia yllä, ja laatu on saanut kärsiä. Toisaalta, joistakin postauksista tykkään ihan hirveästi. Jotkut vain kaipaavat jotain. Ärsyttää kännykkälaatuiset kuvat ja postaukset, joissa en sano oikein mitään. Tiedä nyt, onko tämä sellainen.

Selailin tänään blogiani (en tiedä olenko outo vai mikä on vikana, mutta oli hauskaa!), ja sain lueskella kaikkia ihania kommentteja, joita olette mulle laittaneet. Olette sanoneet kirjoitusteni olevan mielenkiintoisia, olette sanoneet minun kirjoittavan hyvin tai laulavan kauniisti (jotkut ovat myös ystävällisesti muistuttaneet minua laulutunneillani käymisestä), olette sanoneet minun piristäneen päiväänne. Te olette sanoneet aivan ihania asioita, mutta ne jäävät liian helposti kaiken negatiivisen (ja kaiken, minkä puolitahallisesti tulkitsen negatiiviseksi) varjoon. En pysty kiittämään kunnolla kaikesta ilosta, mitä olette mulle antaneet. Kehuista, hymyistä, kannustuksista, palautteesta. Yksi parhaista asioista bloggaamisessa on teidän kommentit.

Ehkä on tavallaan hyvä, että ne positiiviset kommentit unohtuvat. Sitten kun alkaa selailemaan, löytyy sieltä aina ihania yllätyksiä.

En tiennyt tätä lähtiessäni kirjoittamaan, mihin lopulta päätyisin. Halusin avautua, kun ei ollut ketään, jolle puhua (varmasti olisi ollut, en vain vitutuksissani halunnut niitä nähdä). Parinkymmenen minuutin kirjoittamisen jälkeen on jo paljon parempi mieli. Kun siirtää syrjään kaiken, mikä syystä tai syyttä aiheuttaa mielipahaa, ja keskittyy johonkin iloiseen ja ihanaan.

En tiedä, mikä tämän kirjoitukseni punainen lanka oli. Ehkä joku tulee taas kertomaan minun olevan huomiohuora tai kiittämätön kakara. Mutta en jaksa välittää. Koska tiedän, että aina on joku, joka ei ajattele niin.

Kiitos.