Lapsettaa

Viikkoja sitten, eräänä kauniina viikonloppuaamuna, heräsin siihen, etten muistanut, miten Who Will I Be menee. Tarkoitan siis kappaletta, joka aloittaa Camp Rock -elokuvan. Avasin kännykästä YouTuben ja rupesin kuuntelemaan. Totesin kappaleen olevan huonompi, mitä muistin. Osasin sanat huonommin, mitä olisin uskonut. Kuuntelin myös This Is Me'n (miksi se heiluu noin paljon?) ja I Gotta Find You'n, jonka jokaisen sanan osasin jo ennen tuota kuuntelukertaa vieläkin ulkoa, ja joka on kaikessa yksinkertaisuudessaan niin ihana!

Biisit soivat vähän väliä mun päässä, ja lauleskelin niitä aina itsekseni kouluun kävellessäni, sieltä tullessa, kotosalla ja suihkussa, vähän kaikkialla. Kunnes yksi päivä totesin etten enää kestä, kaivoin DVD:n television alla olevasta kaapista ja rupesin katsomaan. Kauaa ei tarvinnut katsoa, kunnes ymmärsin, miksi pidin tätä elokuvaa niin pitkään lempileffanani aiemmin.

Biisit ovat niin hyviä, Jonas Brothersit niin söpöjä (siis Nick Jonas ja sen pörröpää ja ihana ääni...!!). Olin taas yksitoistavuotias. Samat kohdat ärsytti, huomasin uusia asioita ja ihastuin entisestäni (siis kun en mä silloin ymmärtänyt Shanen ja Mitchien selvää flirttiä). Jotkut biisit muistin kuin vettä vaan, esimerkiksi Play My Music tuntui ihan vieraalta, kunnes Shane Gray aka Joe Jonas lauloi ensimmäiset sanat, ja siinä mä sitten lauloin jokaisen yksityiskohdan ulkoa muistaen biisiä, jonka kuulin viimeksi ehkä viisi vuotta sitten. Sitten oli ne biisit, kuten We Rock (voi kyllä) ja Two Stars, jotka eivät muistuneet mieleen ei sitten millään, ja kuulostivat ihan vierailta.

Puolitoista tuntia myöhemmin fiilistelin leffaa Ellan kanssa Whatsappin välityksellä, ja lauloin leffan biisejä sydämeni pohjasta (naapurit varmaan tykkäsivät, äiti ei edes herännyt). Paras leffa ever.

Illalla pelasimme Alen ja tämän siskon kanssa Inkan aarretta. Olin pelannut sitä peliä vain kerran aikaisemmin, vuosia ja vuosia sitten. Olin kylläkin voittanut tuon ensimmäisen ja pitkäksi aikaa ainoaksi jääneen pelin, joten lähdin iloisasti peliin mukaan! Otin itselleni pinkin nappulan (koska pinkki on paras), ja pelilaudan, -nappuloiden ja seteleiden värit olivat niin kertakaikkisen upeita, että peli hidaustui järjettömästi ihan sen takia, että mun piti kuvata! Ja niinhän siinä kävi, että voitin tälläkin kertaa. Once a winner, always a winner, voisi sanoa xd.

Tästä aiheesta tulen vielä puhumaan lisää erillisessä postauksessa, mutta mun mielestä lapsenmielisyys on yksi tärkeimmistä asioista muistaa. Kun multa kysytään, milloin koen olevani aikuinen, mun vastaus on toivottavasti en koskaan. Mä osaan toki käyttäytyä, ottaa vastuuta ja huolehtia itsestäni ja muista, mutta mun sisällä on yhä se pieni (tai vähän isompikin) lapsi, joka toivottavasti ei karkaa sieltä koskaan. Joten, jos sulla on tylsää tai tarvitset muuten vaan jotain tekemistä, kokeile jotain, mistä tykkäsit pienempänä. Jos osoittautuu, ettet enää innostu samalla tavalla, ainakin verestät (ihania) muistoja.

Koska aina ei tarvii olla iso.