Kahdeksantenatoista neljättä kaksituhattaviisitoista

Kävelin mäen alas, ja näin sen. Vellovan, kutsuvan. Se houkutteli minua, mutta olosuhteet huomioon ottaen en uskonut houkutuksen kasvavan toteuttamisen arvoisiin mittoihin. Se oli kaunis, se oli kammottava. Se kiehtoi.

Se unohtui. Nautin lämmöstä, rauhasta, tutusta ja turvallisesta. Se niin kiehtova unohtui, olin autuaan onnellinen ilman ajatusta siitä. Kunnes toiset tulivat, kylmää hohkaen, ja toivat houkutuksen mukanaan. Kiehtova ajatus kietoutui ympärilleni, otti minut valtaansa ja veti mukanaan.

Katsoin vellovaa kauneutta, ja päätin, ettei houkutus olisi sen arvoista. Pyyhe valahti harteiltani, ja toinen ajatus valtasi mieleni. Katuisin, jos en menisi sen mukana. Se houkutteli minua tuntemattomaan, yli rajojeni, ja halusin mennä mukaan.

Olin päättäväinen, askeleet olivat nopeita ja menin alaspäin. Kylmä ei ollut niin kylmää, pelkoni oli turhaa. Käännyin ympäri ja otin vellovan kauniin kauheuden vastaan. Ja sen kauheus iski, enkä enää tuntenut kihelmöivää vartaloani. Nousin ylös, ja päästyäni kauemmas ei enää tuntunut niin pahalta. Tuntui hyvältä. Upealta. Pääsin takaisin turvalliseen lämpöön, ja kylmä iski selkääni uudestaan. Löylyä lisää ja kaikki oli hyvin. Pystyin hengittämään aivan uudella tavalla. Olin ylpeä itsestäni. Olin saavuttanut jotain uutta. Olin ylittänyt itseni.

Eilen, kahdeksantenatoista päivänä neljättä kaksituhattaviisitoista minä kävin kylmässä järvessä uimassa. Se oli ihanaa, uudestaan en tosin enää uskaltanut lähteä. Ehkä ensi vuonna sitten.