The best night(wish) ever

10.11.2014. Essi soittaa. Nightwish on julkaissut tulevalle kesälle kaksi stadionkonserttia Suomeen, toisen Joensuuhun kesäkuun alussa, ja toisen Tampereelle heinäkuun lopussa. Apua, iik, kui siistii, vähä me ollaa menos sinne. Soitan äidille, ja toivon synttärilahjaa.

20.11.2014. Herään aamulla seitsemäntoistavuotiaana. Äiti koputtaa oveen, toivottaa onnea, ja ojentaa Stockmannin kirjekuoren. Sisällä on lippu. Nightwish, Ratinan Stadion, 31.7.2015.

Mä näen Nightwishin. Ihan oikeasti livenä keikalla. Ensimmäistä kertaa, kymmenen vuoden fanituksen jälkeen. Olen silti ihan chillisti. Mulla on lippu. Menen Essin kanssa kattomaan Nightwishia. Ihan tavallinen päivä.

23.3.2015. Uusi levy, Endless Forms Most Beautiful julkaistaan. Käyn kokeen jälkeen Levykauppa Äxässä noutamassa oman kappaleeni, sen olin jo maksanut varauksen tehdessäni. Forumiin jonottamaan, muutamaa tuntia myöhemmin mulla on kaikkien nimmarit upouuden levyni kannessa. Nyt olin tavannut kaikki bändin jäsenet livenä, Marcon, Empun, Troyn ja Kain totta kai ensimmäistä kertaa ikinä. Huonoja kuvia, jäätäviä puheenvuoroja, pamppaava sydän.

31.7.2015. Tampere. Essi on serkkunsa kanssa jo jonossa, kun mä tulen paikalle vasta parikymmentä minuuttia ennen porttien aukeamista. Päästään sisään, melko hyville paikoille jopa. Lavan eteen, about kuudes rivi. Ei me sieltä pitkien ihmisten takaa mitään nähdä, mutta olisi huonomminkin voinut käydä. Käyn odotellessa ostamassa keikkapaidan, sellaisen jonka etupuolella oli levyn kansikuva ja selässä luki Ratinan stadion ja päivämäärä. Otetaan hyviä kuvia (joita ikävä kyllä en saa julkaista koska Essi), syödään cashew-pähkinöitä ja Carneval-keksejä. 17:30 aloittaa Sonata Arctica.

Sonata on ihanan iloinen bändi, jätkät hymyilee yleisölle lavalta, Tony Kakko on niin mukana biiseissä, näyttelijän vikaa vähäsen. Hyvän keikan taisivat vetää, osaisin sanoa paremmin jos olisin tiennyt enemmän kuin yhden biisin. Mutta oli siistiä.

Taas odotellaan puoli tuntia. 19:15, Children Of Bodom. Siitä en tykännyt niin paljoa, yhtään biisiä en tunnistanut, musa ei ollut niinkään mun makuun, yksi känniääliö päätti itsekseen ruveta tönimään ihmisiä (ja meinasi käydä johonkin käsiksikin), ja Alexi Laiho kiroili ja syljeksi lavalle. Ihan hyvä bändi ja hyvä veto, mun vähiten lemppari näistä kolmesta, toisaalta myös se, jota odotin kaikista vähiten.

21:00. Juontaja toivottaa Nightwishin lavalle. Intro lähtee käyntiin, Kai ilmestyy rumpujen taakse. Shudder Before The Beautifulin alkusanat kaikuvat stadionilla. Pyrot räjähtää, bändi ilmestyy lavalle, biisi lähtee käyntiin, yleisö villiintyy, kaikki yhden sekunnin aikana. Ja mä purskahdan itkuun.

Ja en siis meinaa sellaista pientä poskella vierähtävää onnen kyyneltä, vaan kunnolla pillittämään, naama kurtussa, ihan kuin lempihahmo lempitv-sarjasta olisi kuollut. Yritän hillitä itkua, mutta se tulee vaan niin yllättäen. Toi on Nightwishin biisi, jonka kuulen. Noi on Nightwishin pyrot, jotka kuumottaa mun naamaa. Toi on Emppu Vuorinen suoraan mun naaman edessä. Tästä hetkestä olen viimeiset kymmenen vuotta haaveillut. Once I had a dream, and this was it. (tietäjät tietää ja sillee).

Itken vielä toisen biisin aikana, mutta pian pääsen sen yli. Loput pari tuntia naamani on epäuskoisessa hymy korvissa -krampissa. Välillä hypin biisien mukana (hyppimällä saatoin jopa nähdä jotain!) innoissani, mutta yleensä tyydyin siihen perus taputus-nyrkin heilutus-meininkiin, hyppiminen on niin noloa pikkufanityttömäistä ei-metallia. Mutta ihan sama. Mä hypin silti, aina välillä.

Hyviä biisejä, parempia biisejä, parhaita biisejä. Uudelta levyltä kahdeksan biisiä, muilta korkeintaan kaksi kipaletta per levy. Meinasin haljeta riemusta, kun She Is My Sin alkoi. Islanderin aikana meinasin taas alkaa itkeä, Marco seisoi yksin lavan jatkeena olevan catwalkin (?? miksi niitä jutskia kutsutaan?) päässä, soitti kitaraa ja lauloi. Ja 23 000 ihmistä lauloi mukana. Välillä höpötti jotain mukavaa välissä (on muuten uskomattoman ihanaa olla keikalla, kun esiintyjä puhuu suomea!). Jossain vaiheessa loput bändistä oli ilmestynyt Marcon taakse lavalle. The Islander oli toteutettu tosi ihanasti.

Stargazers oli upea, Sleeping Sun oli ihana yllätys, en ollut sitä odottanut kuulevani. Ghost Love Scoren alkaessa aloin vaan hyppiä riemusta, vaikka enää en itkenytkään. Kuvasin heti kolmen ja puolen minuutin videon, ja myöhemmin vielä toisen pätkän lopusta. Biisin suvantovaihe oli mullekin hyvä levähdyshetki, sain mennä kyykkyyn ja lepuuttaa jalkojani, kun lavalla ei ollut ketään jota yrittää nähdä.

Lopulta alkoi viimeinen biisi. Tähän se sitten päättyy, The Greatest Show On Earth. Essin kanssa vähän ihmeteltiin, kun ei Nemoa kuultu ollenkaan. Jälkeenpäin huomasin, että sillä Joensuun keikalla oli ollut tasan sama settilista. Biisi loppui, jossain paukkui ilotulitukset ja meidän päälle satoi mustavalkoista konfettia (eikös se olekin konfettia semmoinen paperisilppu?). Kai heitti kapuloita, ihan eteen niin meillä ei ollut mitään mahdollisuutta saada niitä. Bändi kiitteli, kumarteli, otti kuvia ja poistui.

Mä yritin saada settilistaa, mutta koska en siinä onnistunut, otin sen sijaan kuvan sellaisen henkilön settilistassa, joka oli siinä onnistunut. Ostin vielä toisen paidan ja lähdin nukkumaan. Okei ennen sitä pommitin Instaa hieman. Ja söin niitä Carneval-keksejä. Ja suunnittelin, mistä saan rahat marraskuiselle Baronan keikalle.

kuvat otettu puhelimella koska järjestelmäkamerat kiellettyjä, pahoittelen laadusta!