Huijui, siitä on jo yli kolme viikkoa, kun Billy Talent oli Helsingissä! Vähän on jäänyt kuvien ja fiilisten jakaminen, mutta on se vaan niin uskomatonta. Kolme viikkoa sitten mä näin yhdet mun suurimmista idoleista ja esikuvista ihan ilmielävänä mun omassa kotikaupingissa, soittamassa vain parin metrin päässä biisejä, jotka ovat mulle niin älyttömän rakkaita. Wau.
Mä näin Billy Talentin ensimmäistä kertaa lähes kolme ja puoli vuotta sitten, kun he viimeksi olivat Helsingissä Rock the Beachissä kesällä 2013. Olin silloin melko tuore fani, sen verran rakastunut että tuolle festarille lähdin osin juuri Billy Talentin takia (toinen syy oli Paramore. Voi Paramore ♥), mutta kuitenkin sen verran uusi, etten läheskään kaikkia biisejä osannut laulaa tai edes tuntenut. Seuraavan päivän kuuntelin Surrenderia ja itkin, kun keikka oli jo ohi. Ihan oikesti itkeä pillitin kotona, ja kuvittelin mielessäni mitä sanoisin noille ihanille miehille jos koskaan saisin siihen mahdollisuuden. Siitä asti odotin seuraavaa Billy Talentin keikkaa, seuraavaa kertaa kun näkisin nuo ihanat ihan täysimittaisella keikalla.
Ja se oli ihan käsittämätöntä. Jotenkin en päässyt siihen keikkahurmokseen, kun koko tilanne tuntui niin surrealistiselta. Lauloin ja hypin täyttä kurkkua, uusien biisien kohdalla olin menossa mukana vaikken sanoja kunnolla osannutkaan. Ja sitten yhtäkkiä pamahti yksi lemppareistani, Pins and Needles, ja Surrender (voi Surrender ♥), ja Saint Veronika, ja River Below. Neljä biisiä mun top 10 all time favorite Billy Talent -listalta putkeen. Se tuntui jotenkin karulta, ei ehtinyt toipua edellisestä kun heti tuli seuraavaa putkeen.Voi sitä tunnevyöryn määrää. Ja laulamisen. Jos sitä edes laulamiseksi voi sanoa. Voi rakkaus. Voi Billy Talent. Ensi kertaa odotellessa ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti