Huh. Viimeisen vuorokauden on ollut aika epätodellinen fiilis. Tällaisten isompien postauksen jälkeen mulla on ollut tapana tehdä jonkinnäköinen kiittely/fiilistely/jatkopostaus, ja sen verran ajatuksia tuon postauksen vastaanotto ja teidän kommenttinne herättivät, että pitää vielä vähän jatkaa aiheesta, ennen kuin voidaan palata tavalliseen blogiarkeen. Mun eilinen postaus, jossa jaoin L-kokoisten Äityleiden kuvia ja hämmästelin, miten normaalikokoiset naiset ovat mukamas isokokoisia ainakin vaatteidensa kokolappujen mukaan sai ihan hurjan kävijäryntäyksen mun blogiin, paljon isomman, kuin olisin ikinä tosissani voinut kuvitella. Tunnissa postaus oli jo saanut lähes tuhat näyttökertaa, kahdessa jo yli neljätuhatta, ylittäen reilusti mun aiemmin ykkösenä killuneen postauksen uskonnostani. Tässä vaiheessa mietin itsekseni, miten siistiä olisi saada kymppitonni rikki, vaikka yritinkin ajatella realistisesti enkä pitänyt sitä millään tavoin todennäköisenä. Nyt, vuorokausi postauksen julkaisusta, Tältä näyttää L-koon nainen on kerännyt jo yli 22 000 näyttökertaa. Siis saman verran porukkaa, mitä oli puolitoista vuotta sitten katsomassa Nightwishia meidän kanssa Ratinalla. Käsittämätöntä! Suuri kiitos teille joka ikiselle, jotka tuon tekstin luitte, jotka jättivät kommenttia tai aloittivat keskustelua tai jotka olitte tavalla tai toisella sitä myös toteuttamassa. Postaus, niin kuin kaikki tällaiset vähän isommat yleensäkin, herätti keskustelua suuntaan ja toiseen, mutta onneksi suurin osa oli äärimmäisen positiivista. Kommenteissa huomasin enemmän ja enemmän vastailevan teille mun omasta suhtautumisesta kehooni, joka monella tapaa eroaa tuosta postauksesta, joten halusin kirjoittaa siitä vielä erikseen oman juttunsa.
Niin kuin eilen (ja varmaan monta kertaa aiemminkin) mainitsin, mä olen aina ollut pienikokoinen. Lapsuuden kasvoin alakäyrillä, olin aina luokan lyhimpien joukossa, vaatteet on mulla kokoja XS/S. Mun paino oli indeksien mukaan vuosia normaalia alemman painon ja merkittävän alipainon rajoilla, vaikka ihan terve ja "normaali" olinkin. Mutta silti mulla on aina ollut pieni pömppis, niin kauan kuin mä vaan muistan. Ja se on aina jollain tasolla vaivannut mua. En ole koskaan pitänyt itseäni varsinaisesti hoikkana, vaikka en missään tapauksena isokaan ole. Mä olen pienikokoinen, mutta mulla on pömppis.
Mun maha on varmasti mun suurin epävarmuuden paikka mun vartalossani. Huomaan käveleväni kadulla maha jatkuvasti vedettynä vähän sisään tai peitteleväni sitä neuletakilla, eikä läheskään kaikki vaatteet näytä mun päällä hyvältä. Esimerkiksi viime aikoina olen kovasti halunnut itselleni lyhythelmaista, löysää paitaa, joka laskeutuisi rennosti ja jota voisin käyttää korkeavyötäröisten hameiden tai housujen kanssa. Mutta ei sellainen oikein toimi, kun napa kohoaa korkeammalle kuin tissit. Paitojen tai bikinien shoppailu on inhottavaa, kun ikinä sovituskopissa ei pysty olemaan tyytyväinen näkemäänsä. Tämän postauksen kuvissa esiintyy vielä mun aamupömppö, kunnon aterian jälkeen se saattaa kasvaa enemmänkin tuosta. Päälleni laitoin juuri sen inhottavimman topin, josta näkyy jokainen muhku ja makkara jopa mahaa sisään vedettäessä, ja jota erittäin harvoin omillaan käytän. Välillä vitsailen muille, että mun maha näyttää ihan vauvamahalta, mutta mua on oikeasti luultu monta kertaa raskaana olevaksi, niin selän takana kuin päin naamaakin. Yksi hämmentävimmistä kerroista oli ehkä se, kun Thaimaasta lähtiessämme lentokentän turvatarkastuksessa virkailija pysähtyi kädet vatsalleni ja kysyi "baby?". Minä olin tuolloin 13, enkä kehdannut jakaa muka hauskaa juttua kavereiden kanssa.
Vaikka mä mun pikkupömppöni tiedostankin ainakin jollain tasolla lähes koko ajan, olen mä oppinut hyväksymään sen. Kovasti ainakin yritän. Muistutan itselleni, ettei mua kiinnosta muiden ihmisten pömpöt tai mukaepäsuhtaiset vartalot, ei niitäkään kiinnosta mun. Itsessään sitä kiinnittää suhteettoman suurta huomiota asioihin, joita muut tuskin edes huomaavat. Ja kuitenkin mun mahasta huolimatta olen aina pitänyt itseäni pienikokoisena, kun kauppojen vaatteet ovat aina isoja kun M tosiaan muistuttaa mun päällä usein lähinnä sitä telttaa. Aina välillä tulee sellainen hetki, että päätän ryhtyä kuntoilemaan, ei sinänsä laihduttaakseni vaan kiinteyttääkseni, mutta sitten mun todellinen laiska ja kaikkea ruumiillista toimintaa inhoava luontoni pistää kapuloita aika nopeasti rattaisiin. Viime aikoina olen kuitenkin herännyt pieneen identiteettikriisiin, kun niistä ässän housuista ei meinaakaan nappi mennä kiinni, ja kun jouluna kävin piiiiitkän tauon jälkeen vaa'alla, näytti se noin kahdeksaa kiloa enemmän kuin ennen. Mitä ihmettä, missä vaiheessa musta on tullut normaalipainoinen?
Ja ennen kuin säikähdätte, kyse ei ole siitä että kokisin olevani lihava normaalipainoisena tai tuntisin yhtäkkiä pakonomaista tarvetta laihduttaa. Mutta kun vuosikausia on paino pyörinyt niissä samoissa lukemissa ja on omaksunut itselleen sen ominaispainon, on vaikea ajatella että yhtäkkiä vaaka näyttää eri numerolla alkavaa lukua, varsinkin kun en koe elämäntapojeni tai ruokavalioni muuttuneen juuri lainkaan.
Tätä kirjoittaessa on taas pääkopassa tunne siitä, että voisi olla hyvä idea alkaa pikkuhiljaa kuntoilla enemmän. Ei sen takia, että haluaisin laihtua, mutta nyt kun olen huomannut, ettei mun massani ole kiveen hakattu, en halua herätä joku päivä ihan oikeasti ylipainoisena. Ja vaikka tämän pömpön kanssa on vuosikymmenen verran ainakin tullut kuljettua ja se tuntuu samalla lailla osalta mua niin kuin entinen hammasrivistöni, voisi se olla ihan mukavaa vaihtelua katsoa peiliin ja todella tuntea ylpeyttä myös keskivartalostani.
Kaikesta tässä sanotusta huolimatta mä olen sinut vartaloni kanssa, ja tyytyväinen siihen, mitä minulla on. Niin kuin jo todettu, mä en ole koskaan pitänyt itseäni lihavana (jota en ole), enkä kokenut tarvetta laihduttaa (yleisen terveyden ja kunnon kannalta taas se kuntoilu voisi olla parempikin ajatus). Mä omistan kivoja vaatteita, jotka päällä tunnen oloni hyvännäköiseksi, ja ajoittain jopa ihan ilmankin. Ja ihan jos totta puhutaan, niin jos ne kauppojen vaatteet on jo nyt mulle liian isoja, mitä mä sitten pukisin jos armaasta pömpöstäni hankkiutuisin eroon? Enkä mä tiedä onko se tästä koskaan lähdössä, en mä osaa kuvitella itseäni minkään muun näköisenä. Näin on ihan hyvä.
Lue tästä vanhempi tekstini siitä, saako ihminen ajatella olevansa kaunis!
Seuraa Pannariblogia (ja mua!) Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), Ask.fm:ssä, YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)!
Mä luin sun edellisen postauksen ja vaikka aihe ei ollut mulle ihan uusi, postaus oli täyttä asiaa ja osallistuneille naisille pisteet kotiin: on tosi toivottavaa, että ihmiset heräisivät näihin vaatekokoihin liittyviin epäkohtiin.
VastaaPoistaTässä postauksessa sen sijaan samaistun tosi vahvasti tohon, mitä päässä pyörii kun kroppa yllättäen muuttuu. Oon kokenut saman, se alkoi salakavalasti ja pääsi lopulta yllättämään - yhtäkkkä tutun tuumakoon farkut ei enää menekään kiinni, yhtäkkiä se väliainen turvotus onkin jämähtänyt kiinteäksk pömppikseksi. Ja se on mulle henkinen kriisi, vaikka muuten olisin tyytyväinen ulkonäkööni ja itseeni. Ei se muuten, mutta juuri siksi, että sitä ei ennen ollut ja mä olin tottunut siihen, mitä mun vartalo tähän asti on ollut. Muutoskriisiä, ja epävarmuus sen suhteen, pitäisikö asialle tehdä jotain vai vaan hyväksyä.
Avauduin tästä itse viime syksynä omaan blogiini, ja aiheesta saatiin aika hyvin keskustelua. <3 Rehellisesti tuntuu, etten vieläkään ole päässyt tän asian kanssa etenemään mihinkään suuntaan (eli alkaakko liikkua enemmän ja vahtimaan asiaa vai antaakko olla ja hyväksyä asia sellaisenaan), mutta ei se toisaalta ole kai ainakaan negatiivisesti vaikuttanut. Ainoastaan itsekriittisyys on noussut uuteen huippuunsa, kun en enää oikein viihdy valokuvissa... Se kun liittyy tietysti taas siihen, kun ei näytä kuvissakaan enää samalta, kuin mitä on tottunut. Eikä se muuten haittaa, mutta on bloggaamisen kannalta välillä vähän haastavaa. :') Mutta minkäs teet, varmaan tää jossain vaiheessa helpottaa - joko sitä tekee asialle jotain, tai päättää oikeasti löytää sen sisäisen hyväksynnän.
Kiitos ihanasta kommentista, ja ihana etten ole yksin! Mulla tosin tämä pömppis on ollut mukana ihan niin pitkään kuin muistan, kun tarhaikäisillä on ihan normaalia että masu vähän pullottaa, niin ei mulla koskaan lähtenyt ja ihan ala-asteelta lähtien oon ollut siitä epävarma ja yrittänyt vähän piilotella. Nyt vaan tuntuu että takamus ja reidet ovat viime aikoina levinneet, eikä ne kauppojen pienimmät housut meekään kiinni! Mut hei käyn lukaisemassa sen sun tekstin jos löydän, mahtavaa että muutkin tästä kirjoittaa!
PoistaTästä toki voisi puhua aivan liian pitkään, mutta pidän puheenvuoroni tiiviinä. Sen sanon, että vaikka melko lättänä muutoin olenkin, niin tuo "ongelmallinen" napapiiri on jaksanut aiheuttaa täälläkin aika ajoin päänvaivaa siitä lähtien kun on tajunnut yleensäkin ajatella ulkonäköään. Vaan eihän siinä mitään tolkkua ole! Jotenkin pitäisi oppia katsomaan näitä asioita yksinkertaisesti terveyden mittapuiden mukaisesti. Johan katoaisivat epämääräiset kriittiset kiintopisteet ja huomio kiinnittyisi olennaisempiin pointteihin kuten siihen, jaksaako hyvin vai huonosti.
VastaaPoistaToisaalta: ehkä onnellisen ihmisen osa on vaan pysytellä varuillaan milloin minkäkin vuoksi. Kyllähän kaikkea epämääräistä turhakeärsykettä aina löytyy :D
Se on kyllä totta! Ja niinhän se on että jokaisella löytyy joku asia, mistä ei ole niin tyytyväinen ja niin on myös, ettei kukaan muu niitä välttämättä huomaa.
PoistaIhanan rohkea teksti! Vartalon muutokset vaikuttavat yleensä aina jollain tapaa myös siihen omaan pääkoppaan, mutta pääasia että pystyy siitä huolimatta hyväksymään itsensä, ja se on tärkeintä :) Ja niinkuin tuossa kirjoititkin, muut ihmiset tuskin ensimmäisenä kiinnittävät huomionsa siun vatsaan, vaan pyrkivät näkemään ennemminkin kokonaiskuvan.
VastaaPoistaItselläni on myös kokemusta oman kropan muutoksista ja siitä, kun se teini-iän laihuus muuttuikin ajan saatossa jenkkakahvoiksi vyötärölle ja sai pömppiksenkin kunnolla esiin. Tällä hetkellä olen kuitenkin suht tyytyväinen omaan kroppaani, mutta tottakai pään sisällä jyskyttää aina ajatus pienestä kiinteytymisestä ja muutaman kilon tiputtamisesta. Tietenkään koskaan ei pitäisi myöskään sokeasti tuijottaa sitä vaa'an lukemaa, sillä peilikuva kertoo yleensä parhaiten missä mennään!
Mielenkiintoinen blogi siulla, jäin lukijaksi :)
Niinhän se yleensä on ja yrittää ajatella, ettei ketään oikeasti kiinnosta. Mutta sitten kun joku tulee kysymään että oonko raskaana (eikä usko vaikka sanon etten oo), niin alkaa vähän taas epäillä :D mutta niin kuin sanoitkin, tärkeintä on se mitä tapahtuu oman pään sisällä! Kiitos kauheasti ihanasta kommentista, ja tervetuloa! ❤
PoistaKiitos tästä! Vihaan omaa pömppistäni niin paljon, etten halua katsoa alastonta vartaloani kuin pakon edessä. Olen myös paljon haaveillut keskivartalon kiinteyttämisestä, mutta se ei kestä kauaa. Olen niin laiska. Eniten tässä postauksessa iski huomioni kommentti: "Muistutan itselleni, ettei mua kiinnosta muiden ihmisten pömpöt tai mukaepäsuhtaiset vartalot, ei niitäkään kiinnosta mun". Niin, ehkäpä jos itsekin nostaisin silmäni ylös oman navan tienoilta :D huomaisin, että ketään ei kiinnosta.
VastaaPoistaToi on niin totta. Mä hämmennyin todella, kun tämän postauksen jälkeen yksi kaverini oli sanonut, miten ihaili mun vaatteita eikä itse ajatellut voivansa sellaisia käyttää, kun hänen mielestään hänellä oli pömppö ja mulla ei. Mä taas ajattelin hänestä aivan samalla tavalla
Poista