Niskasta kiinni

Mulla on huono tapa jättää asiat roikkumaan. Aamulla herätessäni ensin torkun puoli tuntia, sen jälkeen makaan sängyssä kännykkää selaten jopa pari tuntia. Mulla on jokunen postaus ollut suunnitelmissa jo pari vuotta, ja muutaman vuoden takaiset joululahjalapaset ovat edelleen pelkät lankakerät. Viimeisestä ajotunnistani on jo mukavat puolisen vuotta, enkä vieläkään ole tilannut kiitoskortteja lakkiaisteni jäljiltä. 

Ja taas on sellainen aika käsillä, kun pitäisi osata olla aikuinen ja ottaa vastuuta ja ajatella kypsästi tärkeistä asioista. Pitäisi osata oma-aloitteisesti saada asiat tehtyä ilman persuksille potkivia deadlineja, vastata sähköposteihin heti kun ne lukee ja soittaa tärkeät puhelut kun vielä ehtii. Yhteishaut ovat jälleen käynnissä, enkä mä vieläkään tiedä mitä elämälläni haluan tehdä. On mulla tietenkin suunnitelmia, minne ajattelin hakea, mutta silti ne pääsykoekirjat eivät tunnu avaavan kansiaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen myös oikeutettu äänestämään ihan oikeissa vaaleissa, ja yhtäkkiä pitäisi tietää, mitkä asiat ovat sellaisia joita oikeasti kannattaa ja joiden taakse asettua. Kovasti yritän nyt myös kuitenkin ryhdistäytyä sen autokoulunikin kanssa, ja pelottaa niin saamaristi (taas) (edelleen), että kohtapuoliin mun pitäisi itsenäisesti osata liikkua moottorikulkuvälineellä ketään tappamatta. Samalla tajuan, ettei kolmasluokkalaiset olleet elossa Suomen voittaessa euroviisut ja että menestyvät 20-vuotiaat ovat pretty much mun ikäisiä. 

Olen vakuuttanut, ettei musta saa aikuista tehtyä vielä pitkään aikaan, mutta fakta on se, että jotain aikuistumista tässä iässä pitäisi kokea. Eikä se muutenkaan ole kiva elää jatkuvassa stressissä, kun tietää että on asioita tehtävänä, mutta joiden toteuttamista ei vaan saa aikaiseksi. 

Niinpä mä nyt olen päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni. Viime viikolla siivosin mulle vuosikausia kummitelleet nurkkakaapit, joihin tällä hetkellä oikeasti mahtuukin jotain. Tänään kävin vihdoin myös varaamassa teoriakokeen. Mua oikeasti pelotti kävellä sinne näin pitkän tauon jälkeen, mutta onneksi turhaan. Koe saatiin varattua, ja ajo-opettajani rennosti totesi, että eihän puolessa vuodessa ehdi mikään unohtua. Kirjastoon tupsahti varaamani pääsykoekirja, jonka kimppuun aion vielä tänä iltana käydä (ellen nukahda sitä ennen, jäätävä väsymys kaikesta tästä suorittamisesta :D), ja puolitoista vuotta suunnitelmissa ollut kummityttöni joululahja valmistui mulla tänään yhdellä istumalla. 

Ei ne asiat lopulta ole niin pelottavia, kuin millaisiksi ne jahkailulla paisuvat. Ja miettikää, asiat joita kuukausitolkulla stressasin hoituivat muutamassa minuutissa! Ehkä mä nyt yritän tehdä tästä päivän tsempistä vähän jokapäiväisemmän jutun. Koska yllättävää kyllä, elämä on paljon kivempaa kun asiat ovat järjestyksessä eikä kaikesta tarvitse stressata.

Sitten pitäisi vielä osata pitää kiinni tästä mun uudesta elämäntyylistä. Ja päästä läpi kokeista. Oooooh shit.