Minä ja kaikki virheeni

Tässä on mun reidet. Niissä ei ole lihasta eikä voimaa. Ne leviävät penkille istuessani alas ja pullottavat hieman liian kireiden shortsien alta. Ylhäällä vasemmassa sisäreidessäni on arpi siitä, kun ala-asteella sain siihen tikun pukkia pitkin liukuessani. Sitä yritettiin kuukausitolkulla saada poistettua, kun ei tiedetty, oliko sinne jäänyt vielä jotain.

Saman jalan isovarpaassa on iso arpi siitä, kun viidennellä luokalla noustessani sängystä astuin lasinsirpaleisiin mun unissani pudottamasta lasista. Verta virtasi valtoimenaan, mutta se saatiin paikattua ja sidottua. Lähdettiin samana päivänä luokan kanssa visailuohjelma Kuplettiin pelaamaan Tampereelle. Voitettiin.

Tässä on mun sääret. Ne ovat laihat ja luisevat, ja niissä on karvoja. Kesälläkin. Ihan vaan koska olen liian laiska ajellakseni niitä säännöllisesti. Vasemmassa nilkassani on jälki siitä, kun sheivasin kerran karvojen lisäksi kaistaleen ihoa irti. Suihkussa käynti kirveli ja haava alkoi rupeutua vasta viikon jälkeen.

Tässä on mun maha. Välillä se ei tunnu huolivan yhtään ruokaa, ja välillä tuntuu ettei se saa millään tarpeekseen. Se on löysä ja pullottaa, ja näyttää välillä aivan siltä, kuin siellä olisi pieni ihminen valmistautumassa elämään. Se vetäytyy puoliautomaattisesti aina vähän sisään, kun otetaan kuvia tai kävellään kaupungilla ihmisten edessä.

Mun vasemman käden pikkurillissä on arpi siitä, kun pidin laiturin porraskaiteesta kiinni hypätessäni mereen Ahvenanmaalla, ja siinä ollut ruuvi repäisi ison haavan sormeeni. Oikeassa nimettömässäni puolestaan on outo patti siinä kohtaa, johon kynä kirjoittaessa painaa. Esseitä kirjoittaessa se tulee kipeäksi ja näyttää hassulta.

Tässä on mun vasemmassa poskessa oleva syntymämerkki. Tai luomi, en ole ihan varma. Meinaan aina vahingossa raapia sitä ja pelkään repäiseväni sen joskus irti. Se tekee ihostani epätasaisemman, mutten koskaan erikseen lähde peittämään sitä meikillä. Se ei ole virhe tai inhottava näppylä, se on osa mua.

Oikean korvani alla mulla on toinen syntymämerkki. Sitä näytän ihmisille aina ylpeänä, vaikka itse sitä mun onkin vaikea nähdä.

Tässä on mun nenä. Se on iso ja hassunmuotoinen. Kesällä se tulee entistäkin enemmän täyteen pisamia. Yhdessä suurien ihohuokosten kanssa ne saavat mun ihon näyttämään huonokuntoiselta, mutta mä pidän niistä silti.

Tässä on mun hampaat. Ne ovat kellertävät lapsuuden hammaspesujen laiminlyönnin seurauksena. Ne ovat edelleen hieman vinot, vuosikausien oikomishoidoista huolimatta. Niitä on tullut lisää ja niitä on otettu pois. Niissä on värivirheitä, mutta ei ainuttakaan reikää.

Tässä olen minä. Kaikkine virheineni ja kauniine piirteineni. Minä kokonaisuutena, mitään lisäämättä, poistamatta tai muuttamatta. Aitona ja rehellisenä, arkana ja paljaana. Rumana ja kauniina. Ei koskaan sellaisena, millaiseksi sen toivoisi, mutta paljon upeampana mitä itse osaa ajatella. Tässä on minä. Ihminen. Ihan oikea sellainen.

Meidän jokaisen vartalo on jostain kohtaa ruma. Ruma, epäsymmetrinen, heikompi tai finnisempi kuin jonkun toisen. Joskus se pettää meidät, aiheuttaa meille ongelmia, tekee meidät tyytymättömiksi. Silti meillä kaikilla on vain tuo yksi vartalo. Vartalo, joka antaa meille elämän ja suo meille maailmallisen mahdollisuuksia. Vartalo, joka kaikessa rumuudessaan ja heikkoudessaankin on niin käsittämättömän vahva ja kaunis. Joka välillä ottaa osumaa, mutta joka kuitenkin selviytyy melkein mistä vaan. Joka tekee kaikkensa meidän puolestamme, ja jonka avulla me voidaan tehdä kaikkemme jonkun toisen puolesta.

Arvostetaan siis mekin itseämme. Sitä mitä me ollaan, millaisiksi me ollaan synnytty ja millaisina me kuollaan. Koska me ollaan kaikki ihan helvetin upeita, eikä me tarvita meikkejä, uusia vaatteita tai säkkikaupalla rahaa sen osoittamiseksi. Se on kaikki meissä valmiina, ohjelmoituna ennen kuin ensi kerran näimme päivänvaloa. Meidän tehtävämme on tuoda se esiin, hymyillä kauniisti takkutukassa ja reikäisissä verkkareissa ja olla ylpeitä siitä. Koska sillä ei oikeasti ole loppujen lopuksi yhtään mitään väliä miltä me näytetään. Itsevarmuudella on. Ja se tekee rumuudestakin kaunista.

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), YouTubessa, Ask.fm:ssä ja Snapchatissa (sannapannari)

Psst! Jos pidit tästä postauksesta, kurkkaa myös tekstit Miksi en saa ajatella olevani kaunis, Tältä näyttää L-koon nainen ja Entä mun oma vartalo?