Tällä hetkellä vituttaa vähän kaikki

Tällä hetkellä vituttaa vähän kaikki. Musta tuntuu, että olen joskus aloittanut jonkun toisen postauksen hyvin samankaltaisesti, mutta sellaista elämä on. Aina välillä vaan vituttaa vähän kaikki.

Eniten mua vituttaa tämä päivä. Tämä päivä alkoi hyvin, kului hyvin normaalisti. Lapset olivat suhteellisen hyvällä tuulella, leikittiin ja naureskeltiin. Päivän edetessä mukaan taisi pikkuhiljaa hiipiä känkkäränkkä tai esiesiteiniangstinpoikanen, väsymys tai kapinahenki. Yksi räjähti ja marssi pois, toinen mökötti hiljaa, kolmas halusi lisää Netflixiä. Mä pyrin aina olemaan rauhallinen ja selvittämään ongelmatilanteet mahdollisimman pian puhumalla. Pian saapui äiti keskustelemaan, enkä nähnyt pikkuihmisiä enää ennen nukkumaanmenoa. Mun osalta loppuunkäsittelemätön tilanne jäi vaivaamaan, ja hermostuneena odotan, millä jalalla itse kukin huomenna nousee sängystään.

Toiseksi vituttaa tämä paikka. Pitkän työpäivän jälkeen vanhemmat haluavat keskustella työpäivistään tai lähestyvistä vaaleista, joskus ehkä puhuvat päivän ongelmatilanteista, joita olen lasten kanssa kohdannut. Mutta usein mä päädyn selailemaan somejani, toivoen että joku kysyisi multa kuulumisia ihan muuten vaan tai haluaisi kuulla mun mielipiteitä asioista tai hauskoja juttuja Suomesta, tai vaikka positiivista palautetta päivän työstä. Ja mulle tuntuu vaikealta tunkea toisten keskustelun väliin ja ryhtyä juttelemaan mukana, en mä halua vaivata eikä heitä mun jutut kuitenkaan kiinnostaisi. Enkä mä voi sanoa, että mua vaivaa se, ettei muhun muka kiinnitetä huomiota tarpeeksi. Mä en halua valittaa, enkä syyllistää. Välillä olisi vaan kiva tuntea itsensä enemmän tasavertaiseksi asuinkumppaniksi tai jopa jollain tavalla perheenjäseneksi, kuin ulkopuolelta tulevaksi työntekijäksi.

Ja sitten tietysti ajaudutaan siihen, että vituttaa ihan kaikki. Mua vituttaa ihan liikaa se, että kenkiä pidetään sisällä jalassa ja että suihkussa menee ihan liikaa aikaa siihen, kun vesi on liian kuumaa eikä se suostu viilenemään sopivaa määrää, vaan seuraavaksi tulee ihan pelkkää jääkylmää vettä. Mua vituttaa se, että ihana ruisleipäpaketti, jonka perheen isä oli mulle yllätykseksi hommannut loppui, ja puolet viimeisestä palasta päätyi roskiin, kun lapsi välttämättä halusi syödä ja muutaman haukun jälkeen totesikin, että se on pahaa. Mua vituttaa että mulla ei ole kunnollista paikkaa mun vaatteille tai meikeille eikä edes toimivaa yövaloa. Mua vituttaa mun rumat lakanat ja se, etten voi sulkea ovea yöksi, koska mua pelottaa pimeässä ja siihen helpottaa käytävästä paistava valo. Kaiken lisäksi mua vituttaa ihan liikaa se, että Suomessa kello on kaksi tuntia enemmän, joka on ihan liian paljon tähän aikaan, kun ollaan eri vuorokausien puolella ja kaikki, joille voisi soittaa vitutuksen keskellä nukkuvat.

Mä olen monessa mielessä huono ottamaan vastaan muutoksia, ja tarvitsen tiettyjä tuttuja asioita mun elämään tuomaan lohtua ja turvaa ja no, sitä tuttuuden tunnetta. Niinpä kun vitutus iski, mä pistin soimaan Nightwishin Century Child -levyn, joka oli mun lempilevy ala-asteella, yksi parhaista edelleen ja jolla on niin upeita kappaleita, joita rakastin yhtä paljon jo kymmenen vuotta sitten (herranjestas, kymmenen vuotta). Mä en heittänyt päivävaatteitani myttyyn matkalaukkuun enkä viikannut kaappiin, vaan laitoin tuolin selkänojalle roikkumaan, ihan niin kuin kotona. Ja jopa tuo pieni asia, farkut sängyn vieressä tuolin selkänojalla, teki niin hyvää, tuntui niin tutulta. Kävin suihkussa ja pesin itseni samalla Body Shopin mangosuihkugeelillä, mitä käytin jo vitosella. Ja sitten avasin koneen ja tulin kirjoittamaan tämän kaiken teille.

Kello on nyt vajaa yksitoista illalla Englannin aikaa, kun mä tätä kirjoitan, ja myös kun mä tämän julkaisen. Kerrankin en jaksanut välittää siitä, onko tämä otollisin julkaisuaika. Olisin voinut tietenkin odottaa tämän julkaisussa huomiseen, mutta en mä ole näillä fiiliksillä enää huomenna (toivottavasti). Ei se huomenna enää olisi aitoa. Eikä tämän tekstin syvin tarkoitus luultavasti olekaan saada uutta postausta ulos, lisää näyttökertoja ja lukijoita. Mä ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiä itku kurkussa, kaivaten omaa sänkyä ja omaa rauhaa ja omaa äitiä. Tätä kirjoittaessa mun vitutus vähitellen siirtyi mun sisältä tähän näytölle, vaikka tuon edellisen virkkeen kirjoittaminen vei mun mielialaa taas askelen alaspäin. Ehkä mä nyt menen nukkumaan, halaten mun Nenä-unileluhyljettä, joka on melkein yhtä vanha kuin minä ja jota halaan jokaikinen yö. Aamulla herään väsyneenä ja toivottavasti vähän vähemmän vittuuntuneena, ja niin toivottavasti muutkin.

Tällä hetkellä vituttaa myös ihan liikaa se, että ulkona sataa. Taas. Mutta kyllä sekin siitä.