Voi Evanescence!

Huh. En mä muuta osaa sanoa. Keskiviikkoilta oli upea, mun vuosikausia kytenyt unelma kävi vihdoin toteen enkä mä vieläkään osaa uskoa sitä todeksi. Nyt pari päivää on mennyt väsyneenä, mutta ihan tavallisesti. En jäänyt kelaamaan keikkaa niin kovasti mielessäni, koska se ei tunnu edes todelliselta!

Niin kuin mä etukäteen tiesinkin tapahtuvan, noiden upeiden ihmisten astuessa lavalle mä aloin itkemään, ihan kunnolla. En mä pystynyt laulamaan tai hyppimään, mä vaan jähmetyin siihen pillittämään, kun yritin saada itseni tajuamaan että tää on ihan oikeasti totta. Ja sen jälkeen jäin harmittelemaan, miten heti eka biisi oli jo yksi mun lemppareista ja miten olisin sen halunnut videolle mutten ottanut. Lopulta mä itkin ensimmäiset kolme biisiä, ja siitä pikkuhiljaa pääsin enemmän ja enemmän siihen oikeasti hyvään fiilikseen ja euforiseen innostukseen. Alun perin ajattelin, etten halua keskittyä kuvaamiseen ja videointiin, vaan ainoastaan fiilistellä itse keikkaa. Mutta sitten tuli joku älyttömän hyvä biisi, joka oli pakko saada talteen. Ja toinen. Ja kolmas. En tiedä kuinka monta videota lopulta otin, mutta monta! Siis mulla menee täysin yli hilseen, miten yhdellä bändillä voi olla niin monta tajunnanylittävän hyvää biisiä. Niitä, joiden kohdalla alat kiljumaan "tää on mun lemppari, tää on mun lemppari!". Hullujen hommaa, haha. 

Mä olin ihan lavan reunassa, niin kuin usein keikoilla kun yritin päästä eturiviin. Jäin kuitenkin valitettavasti toiseen ja lähes koko keikan yritin kurotella ja kurkistella, kun en tällaisena pätkänä sieltä meinannut mitään nähdä. Lisäksi kaikki mun ympärillä tuntuivat vaan keskittyvän kuvaamiseen, kun mä heiluin ja hypin ja niin, kurkottelin. Vikan biisin aikana mä siirryin hieman keskemmälle, kun sieltä vapautui tilaa, ja tavallaan toivon, että olisin mennyt sinne jo aiemmin. Vaikken mä sieltäkään mitään nähnyt, oli fiilis yleisössä ihan erilainen. Kaikki oli ihan messissä, ja bändin edessä jotenkin yhteys heihinkin tuntui paljon todellisemmalta. Mutta kaikki hyvä loppuu ihan liian aikaisin, ja niin ne lähti pois!

Kotimatka oli yhtä tuskaa, kun yöllä liikenne ei toiminutkaan enää tavallisesti ja aina kun kysyin neuvoa, neuvottiin mua väärin. Lopulta pääsin kotiin kuusi tuntia ennen herätystä, mutta ihan sama. Kaikki oli sen arvoista.

Ja arvatkaa, kuka hullu kaikkien odotusten vastaisesti sai kuin saikin lipun Paramoren keikalle maanantaina? Jälleen yksi unohtumaton ilta ja äärimmäisen väsynyt viikko edessä, hurrataan kaikki yhdessä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), YouTubessa, Ask.fm:ssä kuin Snapchatissakin (sannapannari)!