Au pair -kesä takana - kannattiko? | Au pair -sunnuntai

Mulla oli tänään viimeinen työpäiväni au pairina. Katsottiin leffaa, pestiin jalkapalloa vesipyssyillä, leikittiin paperilentsikoilla ja ihan vaan hengattiin. Ihan älyttömän vaikea uskoa, että enää mä en oikeasti olekaan au pair enkä tiedä milloin näitä ihmisiä seuraavan kerran näen, jos koskaan. Mulla on vielä yksi kokonainen päivä Lontoossa hengailua jäljellä ennen kuin torstaina lähden kotiin. Siispä ajattelin, että tässä on ihan hyvä hetki pohtia kulunutta kesää ja sitä, että kannattiko loppujen lopuksi lähteä.

Au pairiudelta odotin lasten kanssa hengailua, sitä ihanaa fiilistä kun olet vastuussa toisesta ihmisestä, kulttuurien törmäyskurssia, uusia upeita ihmisiä mun elämään ja vertaansa vailla olevia kokemuksia. Hauskoja leikkejä, korvaamattomia ihmissuhteita. 

Todellisuudessa au pairius on työtä siinä missä mikä tahansa muukin. Mulla on aina vähän samat ajatukset, jos olen ollut esimerkiksi päiväkodeissa töissä: etukäteen on hirmuisen innoissaan siitä, että pääsee hengaamaan lasten kanssa, leikkimään ja halimaan ja kuuntelemaan hassuja juttuja. Todellisuudessa sitä puoli päivää odottaa ruokailua ja lepohetkeä ja toisen puolikkaan kotiinpääsyä.

Ei se elämä lasten kanssa työskennellessä niin aurinkoista ole. Au pairiudessa on vielä esimerkiksi siihen päiväkotityöhän verraten se seikka, että pääosin työskentelet lasten kotona, ja sun työaika on heidän vapaa-aikaansa. Siinä sun pitää omaan toimintaasi soveltaa perheen tavalliset käytännöt, vanhempien säännöt ja edellisen au pairin toimintatavat. Ja voin tähän ihmetteleville todeta, että erittäin usein on kuulunut vastaväitteitä, että "kyllä me saadaan näin tehdä" tai "et sä edes tiedä meidän sääntöjä" ja näillä muka sitten voidaan luistaa kaikista käskyistä. Lisäksi au pairina sä olet yksin vastuussa, siinä missä päiväkodeissa on useampi työntekijä ja aina joku, jolta kysyä apua.

Au pairina huomaa myös äkkiä sen, että sun hoitamasi lapset ovat keskenään sisaruksia. Joo olipa itsestäänselvyys, eikö? Mutta sisarukset tappelee. Ihan eri tavalla kuin kaverit tai tarharyhmäläiset. Sisarukset tappelee ja meinavat repiä toistensa päät irti, mutta silti haluavat leikkiä yhdessä ja pysyä toisissaan kiinni. Tietenkin sisarusten välillä on ihan ainutlaatuinen side ja heidän yhdessäoloa on välillä niin ihana katsoa kun ovat niin syötävän suloisia. 

Niin kuin olen aiemminkin sanonut, mulla ei syntynyt perheeseeni samanlaista syvää kiintymyksen sidettä kuin joillakin muilla. Mä en koe olevani tasavertainen osa perhettä, enkä koe tämän olevan toinen kotini. Luultavasti tässäkin vaikuttaa se, että tosiaan olin vain kolme kuukautta ja se oli kaikilla koko ajan tiedossa. Kolme kuukautta menee ihan älyttömän nopeasti, ja superpian huomaa että kesä on jo puolessavälissä tai että on vaan muutama viikko jäljellä. Sitä ei samalla lailla välttämättä enää viitsi siinä vaiheessa panostaa ihmissuhteiden luomiseen. En mä tiedä, tää saattaa olla täysin mun omaa spekulaatiota. Kuitenkin tämä tekee kotiinpalaamisesta tietenkin helpompaa ja vaikka harmittaa jättää Lontoo ja tämä kaikki taakse, on ihana päästä omaan kotiin ja rakkaaseen Helsinkiin takaisin.

Mutta niin kuin olen myös monta kertaa sanonut, tulen mä kaipaamaan tätä kaikkea. Perhe lähtee huomenaamuna reissuun, ja äsken olin yli puoli tuntia poikien huoneessa, kun vaan juteltiin siihen asti kun heidän piti mennä nukkumaan. Käskin heidän vielä tulla aamulla herättämään mut että saadaan sanoa vielä viimeiset heipat ennen heidän lähtöä. Noita pikkusia tulee vaan niin kova ikävä, koska silloin kun he ovat hyvällä tuulella he ovat maailman ihaninta seuraa. Ei sitä tappelua tietenkään jaksa aina katsoa, mutta onneksi tähän mahtuu niin paljon muutakin. 

Mä en tiedä, muuttiko aupairius mua mitenkään ihmisenä. Sen kuitenkin tiedän, että mä lähden täältä monta kokemusta rikkaampana, ja nuo varmasti vaikuttavat siihen, miten mä maailmaa jatkossa katson ja miten tietyissä tilanteissa toimin. Täällä olen myös omaksunut muutamia erilaisia elämäntapoja, ja jännä on nähdä, kuinka helposti luisun takaisin vanhoihin kaavoihin.

En osaa sanoa, lähtisinkö au pairiksi uudestaan, tai olisinko jäänyt tänne jos opiskelupaikkaa ei olisi tullut ja kutsu olisi käynyt. Mutta mä olen maailman onnellisin siitä, että keräsin rohkeuteni ja päätin lähteä. Joo, multa meni Suomen kesä lähes kokonaan ohi, joka mua harmittaa ihan suunnattomasti, ja tästä syystä musta ei yhtään tunnu samalla lailla että on kesä ja vielä enemmän että se on jo melkein loppu. Mä missasin ystävieni lakkiaiset, eikä mulla kunnollista kesälomaakaan ehdi ennen koulun alkua olemaan. Mutta kesiä tulee lisää, ja tämä kesä oli aivan erityinen. Kesää 2017 tullaan muistelemaan loppuelämän, ja toivottavasti näin on myös mun host-perheellä. Vaikka mä en mielläkään heitä mun toiseksi perheeksi, niin todella toivon että nähdään vielä ja että he ehkä joskus tulisivat moikkaamaan mua Suomeen. Mieluiten talvella, jolloin toivottavasti olisi lunta. Koska kuvitelkaa, 3-vuotias sanoi mulle, ettei ollut koskaan nähnyt lunta, ainakaan niin että muistaisi. Tuo asia pitää korjata.

Kannattiko lähteä au pairiksi? Kannatti. Suosittelenko aupairiutta? Todellakin, tietyin ehdoin. Tästä luultavasti kirjoitankin joku päivä lisää, jos teitä kiinnostaa. sillä mulla on edelleen paljon sanottavaa aupairiudesta ja etenkin siitä, jos joku teistä haluaa au pairiksi lähteä.

Kahden vuorokauden ja muutaman hetken päästä mä olen kotona, ilman paluulippua Lontooseen. Se vasta onkin uskomatonta.

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), YouTubessa, Ask.fm:ssä ja Snapchatissa (sannapannari)!