ÄLÄ KEHU ULKONÄKÖÄNI

Kehu meikkiäni, teräviä rajauksiani tai upeaa huulipunaani.

Kehu luomuksiani. Onnistuneita lauserakenteita blogiteksteissäni, oivaltavaa yksityiskohtaa ottamassani valokuvassa tai nerokkaita sointukuvioita biiseissäni.

Kehu kykyjäni ja ominaisuuksiani. Kielioppiani, lauluääntäni tai yleissivistystäni (jota saatetaan myös vähemmän hyödylliseksi nippelitiedoksi kutsua).

Kehu asioita, joihin itse olen vaikuttanut. Asukokonaisuutta, johon olen uhrannut pari ajatusta ja josta pidän kovin. Kirjahyllyäni tai vaatekaappiani, jota innolla ja antaumuksella järjestelin monta päivää. Kokkaamaani ateriaa, jota olen hionut vuosien mittaan yhä paremmaksi. Tai jota kokeilin ensimmäistä kertaa, enkä täysin epäonnistunut.

Kehu minua ihmisenä. Rehellisyyttäni, luotettavuuttani, tarkkanäköisyyttäni.

Älä kehu ulkonäköäni. Tai kehu vaan, ei siinä itsessään mitään vikaa ole. Mutta jos joku sanoo minua kauniiksi, tuntuu se vähän tyhjältä. Kiitos, ihanasti sanottu, mutta miten se liittyy muhun? Mä en ole pystynyt vaikuttamaan ulkonäkööni mitenkään. Olisinko vähemmän kehumisen arvoinen, jos näyttäisin mielestäsi rumemmalta? Miten mun mahdollinen kauneus vaikuttaa mitenkään siihen, millainen ihminen olen?

Kehuilla on ainakin melkein aina hyvä ajatus pohjalla, ja kehuja on kiva saada. Mutta jos ainoa asia, mitä sulla on sanottavaa, on että mä olen kaunis, tuntuu se vähän tyhjänpäiväiseltä kommentilta. Lisäksi tällaiselle vaalealle nuorelle naiselle tulee ikävä kyllä helposti ulkonäön kommentoinnista pedarifiilikset, jolloin positiiviseksi tarkoitettu kehu saattaa väärässä tilanteessa lähinnä vaivaannuttaa.

En sano, ettet saisi kutsua minua kauniiksi, se on välillä aivan ihanaa. Mutta on paljon ihanampi saada kehuja, joissa on ajatusta taustalla, asioista joista voin itse oikeasti ottaa kiitosta. Joten ensi kerralla mitä jos et sanoisi, että olen kaunis, vaan että mulla on upeat meikit tai ihana asu? Ainakin mun mieltä ne lämmittää niin paljon enemmän.

(toisaalta mä olen itse niin asennevammainen enkä osaa ottaa minkäänlaisia kehuja vastaan, että voi olla että vaivaannun joka tapauksessa ja tää koko postaus oli täyttä paskaa.)

Kameran takana @jokiwonn

Tämän tekstin kirjoitin varmaan kymmenessä minuutissa toissa kesänä Lontoon täyteenahdetussa maanalaisessa istuessani, mutten vaan koskaan saanut julkaistuksi. Tällä postauksella aloitan unohtuneiden postausten viikon. Pannariblogin huomisten synttäreiden kunniaksi julkaisen tällä viikolla joka päivä maanantaista perjantaihin postauksen, joka on unohtunut luonnoksiin tai muuten saanut muhia aivan liian kauan. Nähdään taas huomenna!

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa, musa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)