Synneistä suurin on uskonto

Mulla on ollut luonnoksissa postaus tällä otsikolla varmaan pari vuotta. Otsikko, ei muuta. Sillä mä olen tiennyt, että tämä on aihe, josta ehdottomasti tahdon vielä kirjoittaa, mutta vasta nyt tuli se kipinä, että mulla on oikeasti jotain sanottavaa ja tahdon sanoa sen nyt.

Mä olin viime sunnuntaina paikan päällä Mellunmäen moskeijan Kaveria ei jätetä -solidaarisuustapahtumassa. Kyseisen moskeijan seiniin on viime aikoina useampaankin otteeseen ilmestynyt töhryjä ja vihaviestejä, joten tällä tapahtumalla osoitettiin tukea Itä-Helsingin muslimiyhteisölle ja sanottiin ei vihapuheelle. Paikalla oli kansanedustajia, toimittajia ja eri uskontokuntien edustajia puhumassa sekä taistelemassa ilkivaltaa ja rasismia vastaan lämmöllä ja rakkaudella. Vaihdoin yhden toisen paikallaolijan kanssa (en edes kysynyt, oliko hän itse muslimi vai muuten tukemassa tapahtumaa) ajatuksia syrjinnästä ja esimerkiksi Uuden-Seelannin tapahtumista, ja käytiin tosi hyvää keskustelua Suomen kevään räntäsateessa.

Nykypäivän yhteiskunnassa on ihan naurettavaa, että yhtä ihmistä, tai kokonaista ihmisryhmää, kiusataan ja syrjitään uskonnon takia. Ihan naurettavaa, että ihmisten arkipäiväisessä keskinäisessä kanssakäymisessä henkilökohtainen usko on edes tekijä. Että muslimi ja ateisti tai juutalainen ja kristitty eivät jonkun mielestä voisi tai jopa saisi olla kavereita tai edes ystävällisiä toisilleen. Että me kuviteltaisiin tuntevamme ihminen, hänen tausta ja ajatukset ja mielipiteet ja aikeet pelkän uskonnon tai ulkonäön perusteella.

Paljon puhutaan muslimeihin kohdistuvasta syrjinnästä ja rasismista. Mutta yhä enemmän mä olen huomannut sen nykyään olevan niin paljon muutakin. Lähes päivittäin netissä törmää keskusteluihin, joissa uskonnot nähdään satuiluna ja aivopesuna, ja uskovat ovat jollain lailla häiriintyneitä tai vähintään sen verran tyhmiä, ettei heitä vaan voi ottaa tosissaan. Suomessa, jossa kulttuuri ja kalenteri pitkälle pohjautuu kristinuskoon, uskonto nähdään liian usein yksinomaan huonona asiana.

Mä ymmärrän, että jollekin uskonto on kauimmainen asia omasta maailmankuvastaan. Se on ihan ok. Mä ymmärrän, että jollekin uskonto on koko elämän perusta. Sekin on ihan ok. Sitä mä en ymmärrä, minkä takia toista pitää väheksyä tai jopa kiusata vastakkaisen näkemyksen puolesta. Jumalan sanan levittäminen ja suoranainen tuputtaminen ihan ymmärrettävästi ärsyttää, jos itse ei usko. Mutta yhtä lailla uskovaa loukkaa, että puhutaan satukirjoista ja mielikuvituskavereista. Vaikka sun mielestä on ihan neutraalia ja relevanttia verrata Jumalaa joulupukkiin ja jokaisella on vapaus ilmaista oma mielipiteensä, voi asiansa ehkä pukea vähän kunnioittavammin.

Samaan hengenvetoon lisään vielä, että tämä tietenkin toimii myös toisin päin - ateistille ei välttämättä ole hedelmällisintä todeta, miten hölmöä on kiistää Jumalan olemassaolo, siitäkään tuskin saa kaikista rakentavinta keskustelua aikaiseksi.

Ja kun tämä ei ole edes mitenkään satunnaista, kun mä voin lainata esimerkeiksi ihan oikeita, säännöllisesti nettikeskusteluissa näkemiäni kommentteja. Eikä tässä käytöksessä nähdä mitään huomautettavaa. Uskonnon ei tarvitse olla kaikkien juttu, ja se voi olla tosi vaikeasti lähestyttävä aihe sellaiselle, jonka arvomaailma perustuu täysin loogiseen päättelyyn ja tieteeseen. Mun puolesta sä voit omassa lähipiirissäsi naureskella uskontojen irrationaalisuudelle ihan rauhassa. Mutta netissä ja sellaisten ihmisten seurassa, joille Jumala on ihan yhtä totisinta totta kuin maa jalkojen alla, tai edes niiden väliinputoajien kanssa, kannattaa sanansa valita tarkemmin. Vaikka jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen ja omiin arvoihin, ei sitä kannata tieten tahtoen lähteä asettamaan omiaan toisen yläpuolelle. Ja tämä pätee ihan kaikkeen, erityisesti näin vaalien alla huomaa, miten hauskaa on lähteä naureskelemaan toisten näkemyksille.

Mulle kristinuskon tärkein opetus lähimmäisenrakkaus. Se, että me välitetään ja kunnioitetaan toisiamme, pidetään huolta toinen toisestamme, että me ollaan kaikki eroavaisuuksistamme huolimatta yhtä suurta perhettä. Se on opetus, joka toistuu lähes kaikissa uskonnoissa, ja jonka pitäisi kuulua jokaisen omaan moraalikäsitykseen. Miettikää miten yksinkertaista elämä olisi, jos meidän ei tarvitsisi punnita suhtautumistamme vastaantulijaan tämän perimän tai uskonnon tai synnynnäisten tekijöiden pohjalta, vaan otettaisiin kaikki vastaan sellaisina, kuin he ovat. Jos sä oot kiva mulle, mä oon kiva sulle, ei sen kummempaa.

Musta tuntuu, että voisin jauhaa tästä vaikka kuinka pitkään ja ihan varmasti unohdin jonkun tärkeän pointin tästä postauksesta, mutta ehkä siinä tapauksessa pitää jatkaa joskus toiste. Onko sun uskoa tai uskonnottomuutta joskus pilkattu tai väheksytty? Miten sä reagoit sellaisissa tilanteissa?

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa, musa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)