Muistatteko tämän postauksen? Kaksi ja puoli vuotta sitten kirjoitin ensimmäistä kertaa täysin avoimesti omasta kehonkuvastani. Suurin epävarmuuden aiheuttajani on aina ollut enemmän tai vähemmän pömpöttävä vatsani. Lisäksi tuon postauksen julkaisun aikaan olin huomannut lihoneeni noin vuoden sisään lähes kymmenen kiloa (käyn niin harvoin vaa'alla, että tarkkoja aikamääreitä on mahdotonta arvioida), ja vaikka itse painon lisääntymisessä ei mitään pahaa ollutkaan, piti mun omaksua uusi viisikymmentäneljäkiloisen identiteetti vanhan neljäkymmentäviisikiloisen tilalle. No, ei se lopulta ollut niin vaikeaa, olinhan kuitenkin ensimmäistä kertaa ihan virallisestikin normaalipainoinen ja lukemakin jämähti alle viidenkymmenenviiden muutamaksi vuodeksi.
Jokin aika sitten kävin taas huvikseni puntarilla. 59,8. Mitä, eikä, eikö se riitä, että kerran jo ensimmäinen numero muuttui nelosesta vitoseksi, pitääkö nyt mennä jo kutosen puolelle? Identiteettikriisi iski jälleen.
Toki mistään valtavasta järkytyksestä ei ollut tälläkään kertaa kyse, olenhan edelleen terve ja normaalipainon lukemissa, eikä numeroilla ole mitään tekemistä oman hyvinvoinnin kanssa. Ja olinhan huomannut lihoneeni. Uusia raskausarpia on ilmestynyt reisiin ja vanhat rintsikatkin meinaavat jäädä tiukoiksi, ostin uimapuvunkin koossa 38 koska 36 ei yksinkertaisesti mahtunut päälle. Kaverin kanssa myös naureskeltiin, että nyt kun mä jotenkin olen onnistunut parantamaan omia elintapojani, säännöllistämään syömistäni, nukkumaan ainakin melkein riittävästi ja vähentämään herkuttelua, alkaa painoa kertyä - eikö sen pitäisi mennä juuri toisin päin?
Myöhemmin tajusin, että ehkä kyse on nimenomaan siitä. Koko lapsuuteni olin alakäyrillä, lukiossa 45 kilon molemmin puolin taulukoiden mukaan alipainoinen. Kouluarkeen liittyi jäätävä stressi ja kiire, aikaa ei ollut nukkumiselle eikä syömiselle joten aina oli nälkä ja väsymys ja piti mennä jonnekin ja tehdä jotakin. Kirjoitusten jälkeen tuo kaikki helpotti. Ehkä silloin mun keho pääsi vuosien jälkeen todella levähtämään ja keräämään varastoja.
Oli syy mikä tahansa, 16 kilon painonnousu kuudessa vuodessa tuntuu paljolta, onhan se yli kolmannes mun painosta lukioon mennessä. Levinneet reidet ja vatsa ahdistavat housuostoksilla, ja samalla mietin, mitä jos suunta onkin ylöspäin, ja jokin päivä herään oikeasti ylipainoisena?
Sitten tein ehkä parhaan mahdollisen jutun itseni kannalta: rupesin taas vaihteeksi selailemaan valokuvia juuri noilta lukioajoilta. Vaikka silloin en sitä samalla lailla nähnytkään, kyllä sen näin jälkikäteen huomaa, miten hoikka tuolloin olin. Terve olen aina ollut, mutta silti ero on valtava.
Noita kuvia katsellessa tajuan, miten tyytyväinen loppujen lopuksi olenkaan omassa kehossani. Että vaikka välillä kriiseilen ja keskityn epäkohtiin, on näin hyvä olla eikä peilikuvakaan aina erityisen pahalta näytä. Mä pidän siitä, miltä mä näytän. Joinain päivinä enemmän ja joinain vähemmän, mutta silti. Ja edelleen kaikista tärkeimmin olen terve, mun keho toimii pitää musta huolta enkä enempää voisi toivoakaan.
Ehkä voidaan taas jättää kriiseilyt hetkeksi ja mennä nauttimaan elämästä niissä kokoa suuremmissa uikkareissa.
Lue myös nämä:
Liity lukijaksi tästä!
Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa, musa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)
Tää oli ♥
VastaaPoista