Mun rakkaus on aina ollut musiikki. Aloitin pianotunnit tokalla luokalla. Kutosella siirryin Pop & jazz -konservatoriolle. Yli vuosikymmenen ajan olen viikottain käynyt pianotunneilla, laulutunneilla, bänditunneilla ja teoriatunneilla.
Mä olen rakastanut mun harrastusta. Musiikki on mulle elämä, ja tahdon aina päästä musisoimaan ja kehittämään itseäni. Bänditunnit olivat etenkin parhaita ikinä, kun sai ainutlaatuisen tilaisuuden viikottain musisoida muiden kanssa ja esittää koko bändin kanssa omia lempikappaleita.
Samalla oli myös rankkaa, kun harrastukset veivät pahimmillaan kolme iltaa viikosta ja pitkän päivän jälkeen saatoin tulla kotiin vasta myöhään illalla. Viime vuosina tuntuu, etten ole ehtinyt treenaamaan kun on pitänyt opiskella, enkä ole ehtinyt tehdä kouluhommia kun on pitänyt lähteä soittotunnille. Niinä kertoina kun tunti oli peruttu, olin vain helpottunut vapaaillasta. Vaikka tämä harrastus on ollut kiistaton ja erottamaton osa elämääni toistakymmentä vuotta, sellainen osa jota en ole koskaan halunnut kyseenalaistaa, alkoi mua kesän edetessä loppupuolelle ahdistaa, että kohta soittotuntiarki taas jatkuu.
Parin viikon tiukan harkinnan jälkeen laitoin eteenpäin viestiä, etten jatkaisi enää syksyllä.
Maanantaina yritin kirjautua Wilma-tunnuksilla sisään, enkä onnistunut. Mut oli poistettu järjestelmästä. Yhdentoista vuoden popjazz-urani oli tullut päätökseen.
Vieläkään en ole ihan varma, oliko tämä oikea päätös. Mun ei käytännön tasolla tehnyt mieli jatkaa tuota arkipyöritystä opiskelukiireiden keskellä. En myöskään enää ole kokenut, että olisin saanut tunneista hirveästi irti, osin itsestänikin johtuen. Mua vaan yksinkertaisesti kauhistutti ajatella, etten kävisi enää pianotunneilla tai laulutunneilla, koska tahdon edelleen oppia ja kehittyä. Mitä mä nyt sitten tekisin, mihin menisin saamaan oppia? Popjazzilla tuntui olevan turvassa, kysymyksiin oli olemassa vastaus eikä tarvinnut huolehtia sitä mitä jos sitten joskus.
Ja bändi! Oon niin monta vuotta alitajuisesti aina pohtinut ja bongaillut biisejä, joita bändin kanssa olisi kiva soittaa, että välillä nytkin herään noihin ajatuksiin ja joudun muistuttamaan itseäni, ettei se enää toimi niin.
Mun osalta opetus olisi alkanut tällä viikolla ja seuraavan vuoden ajan vienyt kolme iltaa mun viikosta. Tiedän, että mua olisi alkanut taas ärsyttää ja kyllästyttää ja uuvuttaa ravaaminen ja kaikki aika, minkä se vei. Lisäksi syksyllä opetus olisi taas etäkevään jälkeen jatkunut lähiopetuksena, mikä myös tässä tilanteessa vähän huolestutti itseäni.
Ehkä nyt ehdin keskittyä paremmin opiskeluun, tehdä hommat virkeänä ajoissa ja käyttää aikaa ehkä kaikkeen muuhun, niin kuin bloggailuun, kivojen kirjojen lukemiseen tai entistä aktiivisempaan itsenäiseen musisointiin! Toki vaikka nyt iloitsenkin ajatuksesta, että ehdin syksyllä olla rauhassa vain kotona, alkaa muutaman viikon jälkeen varmaan pää hajoamaan, kun kaikki yliopisto-opetus on etänä eikä mulla ole satunnaisten työkeikkojen ja kauppareissujen lisäksi oikeasti asiaa yhtään minnekään. Pelottava ajatus, ja niin vieras. Onko tämä pikkuhiljaa sitä aikuisuutta?
Vain aika näyttää, miten arki lähtee mulla sujumaan tässä erikoisessa tilanteessa ilman sitä tuttua ja turvallista rutiinia. En tiedä, alanko katumaan, vai toteanko, että tämä oli elämäni paras päätös. Kiitos kuitenkin popjazzille viimeisestä yhdestätoista vuodesta. Harva siellä pysyy näin pitkään, mä olin vielä keväällä ihan varma että jatkaisin vielä paljon pitempään. Ja vaikka harrastustoiminta tähän jäisikin, musiikki jatkaa ikuisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti