Aina lapsena me käytiin äidin kanssa sieniretkillä syksyisin. Se oli musta kauhean tylsää, oli kylmää ja märkää ja mä en koskaan löytänyt mitään. Mä en tuolloin myöskään pitänyt sienistä, joten motivaatio oli senkin suhteen aika vähäinen. Vähän sama fiilis oli iskän kanssa tehdyillä pilkkireissuilla, kun varpaat palelivat jo ennen jäälle astumista ja kalat tarttuivat vain iskän koukkuun.
Viime vuosina tuntuu, että some aina syksyisin täyttyy kavereiden ja tuttujen sienipäivityksistä, ja miten kaikki hehkuttavat saamiaan saaliita ja metsässä vietettyjä päiviä. Monta vuotta olenkin äidille puhunut, että lähdettäisiin taas yhdessä sienimetsälle, mutta aina se on kuitenkin vaan jäänyt. Tänä vuonna me kuitenkin onnistuttiin, sovittiin päivä ja lähdettiin heti aamusta äidin vakipaikkaan.
Oikeastaan ajettiin vakipaikasta vielä vähän pidemmälle ja pysähdyttiin ensimmäiseen kohteeseen. Tämä stoppi meni ehkä enemmän vain lämmittelystä, löydettiin parit sienet ja lähdettiin äkkiä pakoon hirvikärpäsiä parempien apajien perässä. Äiti aina puhuu hirvikärpästen kammotuksista, mutta mua ne eivät koskaan ennen olleet vaivanneet. Nyt kuitenkin heti parin minuutin jälkeen tunsi niiden kipittelevän päässä vaikka kuinka oli huppu syvällä. Tästä tukasta on vielä erityisen vaikea saada kärpäset pois, joten turvauduin varasuunnitelmaan. Mulla oli vaihtovaatteena varapaita mukana, ja virittelin sen pääni ympärille niin, että hiukseni ja päänahkani olivat täysin piilossa ja saavuttamattomissa. Ei enää kärpäset sen jälkeen kipitelleet mun karvoissa!
Ekalta paikalta ajeltiin hetki toiseen paikkaan. Sielläkin äiti kiersi nopeasti ympäri löytämättä sieniä. Siinä kohtaa oli kuitenkin niin paljon aivan valtavia mustikoita, että hylkäsin uuvuttavan sieniajatuksen heti mielestäni ja ryhdyin marjastamaan. Siinä marjoja poimiessani onnistuin tökkäämään polveni muurahaisten keskelle!
Oltiin jo lähdössä, kun äiti meni vielä katsomaan tilanteen tien toiselta puolelta. Äkkiä hän huikkasi mut katsomaan, ja näin jo kaukaa kutsuvan keltaisen sienen. Mitä lähemmäs tulin, sitä enemmän kantarelleja näin. Juoksin hakemaan ämpärini, jossa siinä vaiheessa oli pohjalla ne ekan paikan viisi sientä, ja rupesin poimimaan. Tässä kohtaa ei ollut enää kyse sienten löytämisestä, kun niitä oli niin paljon, piti vain napata äkkiä kaikki, mitkä näkökenttään osui. Kymmenessä minuutissa oltiin kynnetty kaksi löytämäämme isoa kantarellikeidasta ja mun ämpärini oli täysi.
Enempää siltä paikalta ei sitten enää löytynytkään, joten pidettiin pieni evästauko ja jatkettiin matkaa. Seuraavasta löysin vielä muutamat kantarellit, ja äiti ihasteli suuria mustikoita ja meheviä puolukanvarpuja. Viimeisenä vielä käytiin sillä alkuperäisellä vakkaripaikalla, josta löydettiin ensimmäiset suppilovahverot! Kantarellit olivat näin syyskuulla jo todella isoja ja osaltaan myös sen takia saatiin nopeasti iso saalis, mutta suppikset olivat vasta nousemassa pintaan ja ne muutamat, jotka löydettiin, olivat vielä aika pikkuisia.
Metsässä meni ihan supernopeasti useampi tunti, ja käytiin vielä syömässä hyvällä ruokahalulla ennen kotimatkaa. Metsässä vietetyn päivän jälkeen oli ihanan väsynyt olo, vaikka illalla pitikin vielä toinen silmä kiinni kokoustaa, oli ihana olo, että oli päivällä tehnyt jotain, ulkoillut ja nauttinut luonnosta. Sieniäkin tuli oikein mukavasti, ja niitä putsatessa vierähtikin tovi! Kaksi ihanaa kastiketta olen jo pyöräyttänyt ja reilusti on vielä pakkasessa jäljellä!
Tykkäättekö te sienestää? Me ollaan äidin kanssa hurjasti puhuttu jo toisesta reissusta tälle syksylle!
Miten ihana teksti ja tunnelmalliset kuvat! <3 Mä oon parina viimeisimpänä syksynä yrittänyt käydä kotiympäristössä etsimässä sieniä, mutta hyviä apajia ei ole löytynyt :/ Teillä kävi reissulla tosi hyvä tuuri, kun noin paljon sieniä löysitte!
VastaaPoistaVoi kiitos, ihanasti sanottu ♡ ja vitsit harmi! Mekin kyllä ajettiin tunnin päähän vanhoille luottopaikoille.
Poista