Mulla on ollut mielessä aihe, josta olen halunnut postata ainakin viimeiset puoli vuotta. Olen suunnitellut tätä postausta, muotoillut sanakäänteitä, mutten koskaan saanut aikaiseksi istua alas ja kirjoittaa. Kyse on mun kehosta, mun painosta ja painon lisääntymisestä. Siis lihomisesta.
Disclaimer jokaiselle tämän tekstin lukijalle: Sinä olet upea. Juuri sinä. Olet kaunis ja arvokas omassa kehossasi, oli se millainen tahansa. Puhun tekstissä omasta kehonkuvastani, vartalostani, numeroista ja vaatekoista, puhun omista tuntemuksistani, omista kokemuksistani, itsestäni, miten suhtaudun itseeni. En tahdo kenenkään kokevan, että esimerkiksi joku kehon ominaisuus, vaa'an lukema tai vaatekoko olisi parempi tai huonompi. Jos tämä on sulle herkkä aihe, on täysin ok lopettaa lukeminen tähän. Olet ihana. ♥️
Ensimmäisen kerran kirjoitin mun kehonkuvasta 19-vuotiaana. Muistelin kuulemiani raskausuteluita, jotka olivat alkaneet jo mun ollessa 13-vuotias, ja pohdin identiteettikriisiä, kun pitkäksi aikaa vakiintunut neljäkymmentäviisi kiloa olikin noussut viiteenkymmeneenneljään.
Vuosi sitten kesällä 21-vuotiaana jatkoin tuota pohdintaa, kun viidestäkymmenestäneljästä oltiin siirrytty jo viiteenkymmeneenyhdeksään, ostin uimapuvun koossa 38 ja mietin, että miten nyt, kun huolehdin elämäntavoistani ehkä paremmin kuin koskaan, alkaa paino nousta.
Nuo elämäntavathan mulla ovat aina olleet huonot. En ole osannut syödä ja liikunta on ollut pelkkää kidutusta. Viime vuoden keväällä onnistuin muutaman viikon verran pitämään yllä saliharrastusta, mutta muuten olen tyytynyt juoksemaan kiireessä metroon ja sen jälkeen keskittymään viisi minuuttia pelkkään onnistuneeseen hengittämiseen.
Aina mulla on myös ollut pieni pömppömaha, ilmeisesti hyvinkin huomattava sellainen noiden useiden vauvakyselijöiden mukaan. Siksi en koskaan mieltänyt itseäni varsinaisesti hoikaksi, mutta ehdottomasti pienikokoiseksi. Totuin siihen, että kauppojen vaatteet olivat lähes aina liian isoja ja istuvia farkkuja oli mahdoton löytää.
Nyt ollaan vuodessa 2020 ja ylämäki on jatkanut jatkumistaan, siis numeroiden puolesta. Tällä hetkellä vaaka näyttää noin kuuttakymmentäseitsemää kiloa. Numeroillahan ei kuitenkaan ole mitään väliä, ne näyttävät vain pienen osan totuutta.
Nyt olen nimittäin ensimmäistä kertaa elämässäni siinä pisteessä, että huomaan painonnousuni muutenkin kuin numeroista. Kesän 2019 suosikkishortsit eivät mahtuneet tänä kesänä päälle enää ollenkaan. Itse asiassa lähes mun kaikki kesään sopivat alaosat osoittautuivat tänä vuonna liian pieniksi. Housut kiristivät ja lempihameen vetoketju ei enää mennyt kokonaan kiinni. Lempparimuumipaitakin passitettiin kasan pohjimmaiseksi, koska se ei enää mahtunut. Sama meno jatkui syksyllä, kun mikään mun takeista ei enää mahtunut päälle, vaan puristi epämiellyttävästi.
Paljaat reidet hinkkaavat saman tien ikävästi yhteen, tissihiki on todellinen ongelma, ja siinä missä ennen mulla oli pari pientä raskausarpea lantiolla, ulottuvat ne nykyään pitkin reisiä pohkeisiin asti. Koronakevään myötä tauolle jäänyt rintsikoiden käyttö teki muutamassa viikossa jo tehtävänsä.
Mulla on tästä kaikesta ristiriitaiset ajatukset. Mä voin hyvin, olen terve eikä noussut paino vaikuta elämääni negatiivisesti. Arjessa olen tyytyväinen kehooni, tunnen itseni kauniiksi tai jopa seksikkääksi. Sovituskopissa tuo kaikki taas kääntyy päälaelleen, kun kerta toisensa jälkeen tuntuu, ettei mulle sopivia vaatteita yksinkertaisesti tehdä. Somessa ja kadulla ihastelen kauniita hoikkia ihmisiä, jotka käyttävät upeita vaatteita, jotka eivät koskaan toimisi mun päällä. Fyysinen kunto mulla on heikko, niin kuin se on mun koko elämäni ollut.
Eniten mua ehkä huolettaa juuri se sama ajatus, kuin viime vuonnakin. Että nyt lihominen ei haittaa, mutta entä jos se vain jatkuu ja jonain päivänä olen oikeasti ylipainoinen, niin että painoni vaikuttaa negatiivisesti terveyteeni ja hyvinvointiini? Se tuntuu mulle tällä hetkellä, pienikokoisen ihmisen identiteetillä, hyvin epätodennäköiseltä. Mutta mitä jos?
Olen nyt yrittänyt tällä ajatuksella pitää itsestäni vielä vähän parempaa huolta. En enää elä pelkällä pastalla ja muutenkin yritän syödä suhteellisen terveellisesti. Kävelen lähes kaikkialle, koska mulla on siihen mahdollisuus. Mun ruokarytmit ovat kuitenkin kuraa ja vähäinenkin arkiliikunta on kadonnut mun elämästä tämän vuoden aikana sattuneesta syystä.
Kaikesta tästä huolimatta mulla on hyvä olo kehossani. Mulla on söpöjä vaatteita joissa musta tuntuu hyvältä. Tässä istuessani mulla on ketterä, hyvinvoiva ja hoikka olo. Aina kun katson kuvia itsestäni muutaman vuoden takaa, huomaan, että olen nyt paitsi vähän isompi, myös omaan silmään paremman näköinen.
Mä aion jatkaa tästä samasta aiheesta vielä toisessa postauksessa, niin paljon mulla on sanottavaa. Tässä oli nyt kuitenkin tämänkertainen avautuminen, joka on lähes koko vuoden pyörinyt mulla mielessä. Olen vähän isompi ja säännöllisesti kriiseilen asiasta ja kadehdin ihmisiä, joiden vartalon saamiseen multa puuttuu paitsi tarvittavat geenit myös ennen kaikkea tarvittava itsekuri. Olen kuitenkin myös terve onnellinen omassa kehossani ja tyytyväinen ulkonäkööni. Voisi olla paljon huonomminkin. Nyt on hyvä olla just mä.
Lue myös nämä:
