Suuren muutoksen kynnyksellä | Life update

Mulla on blogin luonnoksissa kuukauden takaa keskeneräinen postaus otsikolla Stressaa, hermostuttaa, ahdistaa. Tuolla hetkellä kaikki tuntui kasaantuvan päälle. Oli gradu viimeisteltävänä, parin muun kurssin lopputyöt tehtävänä, kaikki mahdolliset Ranskan muuttoon liittyvät asiat hoidettavana ja yksi joulukin siihen päälle. Englannin kielen sana overwhelmed pyöri mielessä. Liikaa kaikkea, ei pysty käsittelemään ja hahmottamaan, kaikki vaan menee yli.

En saanut tuota postausta viimeisteltyä, ja totesin, että tämän kaiken keskellä en aio stressata blogista. Niinpä olen nyt tässä, yli viisi viikkoa edellisen postauksen julkaisusta. Joulukalenterikin meni tänä vuonna hyvin pienimuotoisena Instagramin puolella. Satsasin kaiken energiani gradun viimeistelyyn, kaikki muu sai jäädä tai tulla suoritetuksi puoliteholla.

Viime viikon tiistaina julistin graduni ainakin pintapuolin valmiiksi, jätin sen esitarkastukseen ja aloitin joululoman. Graduni ei ole täydellinen ja voisin sitä vielä kuinka viilailla. Tuolloin olin siihen kuitenkin aivan loppu ja halusin työstä eroon päästäkseni lomalle. Tulen vielä keväämmällä tuunailemaan työtä ennen varsinaista palautusta, mutta äärimmäisessä hädässä voisin sen palauttaa sellaisenaankin.

Viimeisen viikon aikana ei kouluhommat taas ole painaneet mun mieltä ollenkaan. Olen viettänyt ihanan rentoa joulua läheisten kanssa. Tällä viikolla on kuitenkin taas tuntunut, että kaikki hajoaa käsiin. 

Lähtöön on tällä hetkellä neljä päivää. Neljän vuorokauden päästä mun pitäisi siis olla perillä kohteessa. Mun on ihan älyttömän vaikea käsittää, että on enää muutama päivä, kunnes mut repäistään pois kaikesta tutusta ja turvallisesta, yksin keskelle täysin vierasta ympäristöä. Olen yrittänyt tällä viikolla nähdä mahdollisimman paljon läheisiä, ja on kauhea ajatella, miten pitkä aika seuraavaan kertaan onkaan. Päässä pyörii päivittäin, kuinka en halua lähteä, en halua lähteä, en halua lähteä.

Eniten tällä hetkellä kuitenkin vituttaa korona. Varmasti eniten koko tämän kahden vuoden aikana. Rajoitukset kiristyvät ja olen hiki hatussa yrittänyt pähkäillä, mitä multa oikein vaaditaan matkustaessa ja mitä ei. Monet kaveritreffit ovat peruuntuneet, kun ei voi eikä uskalla ja joku on aina kipeä. Koko menomatka muuttuu, kun lähdenkin valloittamaan maailmaa yksin, toisin kuin tähän asti on suunniteltu. Ja vielä pitäisi soitella sinne sun tänne ja hoitaa asioita ja yrittää olla kaikessa ajan tasalla. En ole edes ehtinyt stressaamaan aamuneljän herätystä ja vähän vain olen hermoillut, miten onnistun raahaamaan itseni lentokentältä junaan ja perille.

Jos nyt kuitenkin yritetään miettiä positiivisia, testipakkasin mun matkalaukun tänään. Olen koko syksyn yrittänyt muodostaa pakkauslistaa, jotta ottaisin mukaan mahdollisimman minimaalisesti tavaraa mutta kuitenkin sen verran, että tarvittaessa pärjään koko reissun. Oli lohdullista huomata, että kaikki tavarat mahtuivat matkalaukkuun niin, että tilaakin jäi reilusti yli, ja koko laukku painoi vain 16 kiloa. Mahtuu siis kevään aikana shoppailla, jos ei muuta. 

Niin ja päälle se ikiaikainen klisee: olen onnekas, kun mulla on täällä kotona niin paljon ihmisiä, joita tulee niin hirveä ikävä.

(Nyt palaan kriiseilemään, että mitä kaikkea on unohtunut...)

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa ja musa-YouTubessa

24. syntymäpäiväni

 Lauantaina 20. marraskuuta 2021 täytin 24 vuotta. Päivä meni jotakuinkin näin:

♡ Heräsin ensimmäistä kertaa 7.30, sain onnittelulaulun ja lahjoja. Jatkoin unia.

♡ Heräsin uudestaan 9.35 herätyskelloon. Tavoistani poiketen en katsonut puhelintani, vaan torkutin ja makoilin hetken ja nousin ylös.

♡ Tein aamutoimet, pesin naaman ja hampaat. Lopulta avasin puhelimen, mutta en selannut tai katsonut viestejä vaan avasin Youtuben ja katsoin videoita samalla, kun kiharsin hiukseni.

♡ Hiukset laitettu. Uhmasin jumalia ja lakkasin kynnet, sitten meikkasin ja napostelin samalla aamupalacroissanttia. Kynsistä tuli hyvät ja meikeistä myös. 

♡ Vaatteet niskaan, kamat kasaan ja ulos. Treffasin kaverin 11.58.

♡ Suuntasimme Stockmannin Reloveen All Day Breakfastille. Tilasimme molemmat Ivana-setit: mansikka-taatelibowlit, sitruunaiset avokadoleivät fetamurulla ja minipavlovat, kaakaot vielä kylkeen. Oli ihan järkyttävän hyvää ja maha tuli täyteen.

♡ Piipahdimme Stockan kellarissa Powerissa: ostin muistikortin ja pienen kamera/kännykkäjalustan. 

♡ Kävelimme Tuomiokirkolle ja otimme kuvia, koska kyllähän sitä pitää synttärilook tallettaa. Huipulla tuuli kovaa ja näpit vähän jäätyivät, mutta aurinko paistoi niin älyttömän kauniisti.

♡ Kiirehdin kotiin, harjasin tuulen myllertämät hiukset ja astuin jälleen ovesta ulos.

♡ Kello 15.50 saavuimme äidin luo. Pääsin vastaanottamaan kylään kutsuttuja rakkaita läheisiä. Syötiin blinejä, tungettiin pieneen prinsessakakkuun 24 valuttavaa kynttilää, joita en naurultani saanut kerralla puhallettua. Oli ihanaa.

♡ 20.30. Kaupan kautta kotiin, Masked Singerin finaali tulille, suihkuun ja pehkuihin. Kakku ei enää maistunut, mutta onneksi oli suklaata jota napostella.

Ja siinä mä olin. 24-vuotias minä. Oli hyvä päivä. <3

Haluan vielä liittää loppuun tekstin, jonka jaoin Instagramissa perjantaina, päivää ennen syntymäpäivääni:

"Aloin tätä kuvatekstiä varten miettiä, mitä kaikkea jännittävää ja merkittävää 23-vuotiaana on mulle tapahtunut. En keksinyt oikein mitään.

Kulunut vuosi on ollut ihanan tasainen. On ollut kivoja töitä, graduaherrusta, oma koti, matkailua ympäri kotimaata. On ollut ystävyyttä ja rakkautta, hitaita aamuja ja leffailtoja, herkkuja, auringonpaistetta ja sadepisaroita.

Eipä sen maailman tarvitse ihan joka vuosi mullistua. Ja sen kyllä tiedän jo varmaksi, että 24-vuotiaana tulee vastaan jos jonkinmoista uutta ja jännittävää."

Seuraavalle vuodelle onkin näillä näkymin luvassa kaikenmoista: harjoittelu ulkomailla, valmistuminen, muutto ja sellaisen oikean aikuiselämän aloittaminen. Vielä ei ole kuitenkaan ihan noiden asioiden aika. Kahdeskymmenesviides ikävuoteni on alkanut hyvin arkisesti: olen pakertanut opintojen parissa, olen traumatisoitunut suuhygienistin käynnillä ja juossut salilla kymmenen minuuttia putkeen. Eli kappas, aika isoja pieniä asioita kuitenkin. Sellaista monisävyistä harmaata, hahah.

Hyvää synttäriä minä!

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa ja musa-YouTubessa

Blogi 9 vuotta! | Kaikkien aikojen luetuimmat postaukset

Loppuvuoden todellinen juhlaputki lähti käyntiin lauantaina, kun mun pienen blogini perustamisesta tuli kuluneeksi yhdeksän vuotta! Ihan hullua ajatella, että tänne on tallennettuna mun ajatuksia ja höpötyksiä yhdeksän kokonaisen vuoden ajalta. Kun aloitin, olin pelkkä lapsi, vielä 14-vuotias ysiluokkalainen, joka teki ahkerasti musiikkia ja halusi jakaa sitä koko maailmalle. Nyt mä olen pian 24-vuotias yliopisto-opintojani päättävä nuori aikuinen, joka edelleen tekee musiikkia, mutta jonka somesisältö keskittyy aivan muihin juttuihin. 

Blogin kautta olen kehittänyt omaa ilmaisuani, toteuttanut luovuuttani ja saanut omaa ääntäni kuuluviin. Ja vaikka mun blogi on edelleen hyvin pieni, kuten myös muut somekanavani, on mulle muodostunut ihana yhteisö, olen päässyt tutustumaan ja keskustelemaan monien ihanien ihmisten kanssa ja samalla saanut yksittäisten postausten myötä ihan mieletöntä näkyvyyttä. Blogisynttäreiden kunniaksi ajattelin kerrata tässä, mistä on ollut kyse blogini kaikkien aikojen luetuimmissa postauksissa. Tässä siis blogin kymmenen luetuinta postausta!

10. Kannetaan kauneuttamme ylpeydellä ensi vuonnakin (julkaistu 30.12.2017)

Vuosi 2017 oli monien suurten postausten vuosi (jotka ovat mukana myöhemmin tällä listalla), ja tuolloin todella aloin ehkä tiedostamattani luoda suuntaa kehopositiivisuusteemojen ympärille. Vuoden lopun lähestyessä jäin selaamaan noita vanhoja postauksia ja lukemaan kaikkia niitä kymmeniä ihania kommentteja, joita olitte mun postauksiin jättäneet. Tämä postaus oli kiitos jokaiselle, joka oli ollut mun matkassa noita tekstejä lukemassa ja kommentoimassa, ja muistutus siitä, että me ollaan hyviä ja upeita juuri näin, näytetään me miltä tahansa. Tämä postaus ei vanhene koskaan, ja olen todella ylpeä, että se on tällä listalla ♥

9. Voi menkat! (julkaistu 10.4.2015)

Mun ensimmäinen menkka-avautumispostaus! Tätä kirjoittaessani olin 17-vuotias, ja vuosikausia kärsinyt kamalista kuukautisista. Pitkän suunnittelun jälkeen päädyin avaamaan blogin tuon kaiken. Ja siis edelleen jokaisten pahojen menkkojen iskiessä tekisi mieli kirjoittaa samanlainen postaus uudestaan ja uudestaan. Vuonna 2019 julkaisinkin päivitetyn version Totuus menkoista. Nykyään onneksi menkat eivät ole yhtään niin pahat kuin nuorena teininä, mutta ajoittain edelleen nekin osaavat yllättää.

8. Antaa rintojen roikkua vaan (julkaistu 1.7.2018)

Mun free the nipple -postaus! Ei tämäkään siis mihinkään isompaan trendiin varsinaisesti liittynyt, teki mieli vaan avautua. Enää tämä postaus ei mun kohdalla toimi, mun rintamus on kasvanut muun kropan ohella sen verran paljon massaa, että rintsikatta olo on vähintäänkin epämukavaa, ellei kivuliasta. Pääsanoma pysyy silti samana, rintsikoiden käyttö lähtee susta itsestäsi, ei muiden odotuksista tai "säännöistä". Toisaalta musta tuntuu, että nykyään rintsikattomuus on niin tavallista, että koko aihe on jo vähän vanhentunut. Vai onko?

7. 24 uutta talvista puuhaa & arvonta | Pannarikalenteri 2017 luukku 1 (julkaistu 1.12.2017)

Tämän vuoden 2017 blogijoulukalenterin ensimmäisen luukun suosiota voisi luulla selittävän otsikossa oleva maininta arvonnasta. Mutta siinä missä suurin osa tämän listan postauksista on saanut yhden ison kävijäpiikin julkaisunsa aikaan, on tämä kerännyt tasaisesti joka talvi aivan yhtä ison piikin. Eli ehkä ihmiset vaan kaipaavat puuhavinkkejä talveen ja joulunodotukseen? Onneksi tässä on ihan hyviä vinkkejä, ja jos lisää kaipaat, listasin ensimmäiset 24 vinkkiä jo vuonna 2016!.

6. Mitä tarkoittaa ortodoksisuus? (julkaistu 2.9.2016)

Tahdoin aikoinaan kirjoittaa postauksen ortodoksisuuteen liittyen, ja ennen kaikkea vastata kaikkiin niihin kysymyksiin, joita itse kuulen kertoessani olevani ortodoksi. Kysymyksiä kysyin paitsi täällä blogissa, myös Demi.fi-palstalla (voi niitä aikoja), ja vastaukset ovat osin mun omia kokemuksia, osittain netistä poimittuja ja osittain myös tutulta papilta, sillä halusin jakaa ihmisille mahdollisimman pätevää tietoa. Sain seurakunnasta tosi paljon kiitosta tästä postauksesta ja sitä kautta tekstiä myös jaettiin melko paljon, mikä varmasti osittain selittää postauksen suhteellisen korkeat näyttökerrat. Olen tästä postauksesta tosi iloinen, ja musta on ihana päästä kertomaan ortodoksisuudesta muille, joille aihe saattaa olla hyvinkin vieras.

5. Itsestäänselvä (julkaistu 1.1.2015)

Tämä oli varmaankin mun ensimmäinen itselleni isompi ja henkilökohtaisempi pohdiskeleva postaus, jossa avasin ajatuksiani alkoholista ja siitä, miksi en juo. Näin melkein seitsemän vuotta myöhemmin (sos) on edelleen hätkähdyttävä ajatella, että jo tuolloin olin jo täysin tottunut ja kyllästynyt selittelemään omaa juomattomuuttani ja kuuntelemaan muiden ihmettelyjä, vaikka olin itse vielä alaikäinen, juuri 17 vuotta täyttänyt lapsi. Tästäkin aiheesta on sittemmin tullut kirjoitettua enemmänkin, kuten myöhemmin tälläkin listalla näkyy.

Neljän kärkipostauksen näyttökerrat liikkuvat (mulle täysin poikkeuksellisissa) viisinumeroisissa luvuissa, ja niistä jokainen on saanut erityistä näkyvyyttä jossain isommassa kanavassa.

4. Viisitoista ja puoli neliötä kotia (julkaistu 23.3.2018)

Mun ekan kodin esittelypostaus! Tuolloin olin asunut puolisen vuotta omillani pikkuisessa viidentoista ja puolen neliön yksiössäni, ja viihdyin tosi hyvin. Tämän postauksen näyttökerrat ovat tulleet Facebookin Naistenhuone-ryhmästä. Olin laittanut aina välillä kuviani asunnostani pienten asuntojen ketjuihin, ja aina joku ihmetteli, miten voin asua 15,5 neliön kämpässä ja miten se käytännössä toimii. Tämän vuoksi kun sain kämppäpostauksen julkaistua, linkkasin sen röyhkeästi Naistenhuoneelle vastineeksi noille kaikille aiemmille keskusteluille. Vähän nauratti, kun joku valitti kommenteissa, kuinka postauksessa on kuvia pelkästä makuu/olohuoneesta, kun eipä tuollaisessa minikodissa juuri muita huoneita olekaan. Ja vaikka nykyään asun onnellisessi kymmenen lisäneliön kanssa, oli mulla tuossa vanhassa kodissa ehkä jopa kodikkaampi olo, kun sisustus oli valmiimman oloinen mitä olen nykyiseen jaksanut tehdä.

3. Minä ja kaikki virheeni (julkaistu 25.6.2017)

Tämä spontaani postaus, jossa listasin kehoni "epäkohtia" paisui ihan järjettömiin mittakaavoihin, kun heräsin yhtenä aamuna Iltalehden haastattelupyyntöön. Annoin sitten Lontoosta käsin puhelinhaastattelun Iltalehden toimittajalle, ja jutun tultua ulos luonnollisesti väkeä saapui reilusti mun blogiini. Joku jakoi tämän Iltalehden artikkelin myös Naistenhuoneelle, jossa aiheesta käytiin kovasti keskustelua. Tuolloin sain myös ensimaistiaisen iltapäivälehtien rakentavaan lukijapalautteeseen, kun selailin uutisen Facebook-kommentteja. Siellä keski-ikäiset miehet kommentoivat mun ulkonäköä, todistelivat kuinka selvästi feikkaan ja tekivät parannusehdotuksia, kuinka saisin ulkonäköni miellyttämään enemmän vastakkaista sukupuolta, tiedätte kyllä nämä tyypit. On kyllä ollut aikamoinen ympyrä sulkeutuu -hetki, kun kolme vuotta tästä postauksesta olin itse Iltalehdellä toimittajan asemassa.

2. Miksi on outoa olla juomatta? (julkaistu 26. maaliskuuta 2018)

Tämä oli mun toinen kannanotto alkoholikulttuuriin ja omaan juomattomuuteen. Tämäkin postaus sai jättimäisen liikenteensä Naistenhuoneen kautta, mutta ei mun itseni välityksellä! Oli nimittäin aikamoinen hämmennys, kun yhtenä päivänä selailin (luennolla) Facebookia, ja oma naama tulee vastaan Naistenhuoneella. Joku oli siis lukenut mun postauksen ja jakanut sen ryhmässä keskustelunaloituksena. Tuokin hetki lämmitti kyllä ihan todella paljon sydäntä, kun sai taas huomata, että joku oikeasti lukee mun kirjoituksia ja vielä ajattelee, että puhun jotenkin asiaa.

1. Tältä näyttää L-koon nainen (julkaistu 14.1.2017)

Tämä postaus sai inspiraationsa Äitylit-ryhmästä, ja se sai myös näyttökertansa Äityleistä. Tuolloin mun pienikokoisen ja naiivin minäni mieltä järkytti huomata, että L-kokoon pukeutuvat ovat ihan normaalikokoisia, hoikkia ihmisiä, eivätkä isoja ja selvästi ylipainoisia kuten olin aiemmin kuvitellut. Ja tätä samaa asiaa hämmästelen säännöllisesti edelleen, kun olen mennyt siitä, että kaupoista ei löydy tarpeeksi pieniä vaatteita, siihen, ettei kaupoista löydy tarpeeksi suuria vaatteita. Se, että yksi ihminen on saanut kärsiä kummastakin ääripäästä olematta koskaan vaarallisen hoikka tai myöskään selkeästi ylipainoinen on todella hälyttävä merkki siitä, miten suppeat kokovalikoimat tavallisilla vaatekaupoilla on ja miten suuri osa ihmisistä jää niiden asettamien rajojen ulkopuolelle.

Tästä listasta huomaa hyvin, että blogit, varsinkin tällaiset meikäläisen kaltaiset pikkublogit elivät kulta-aikaansa vuonna 2017, silloin näyttökerrat olivat korkeita ja vuorovaikutus aktiivista. Tuolloin vuonna 2017 meillä oli parikin bloggaajaryhmää Whatsappissa, ja niissä aktiivisesti jaettiin postauksiamme, keskusteltiin blogiaiheista ja annettiin toisillemme palautetta. Musta tuntuu, että kaikki muut ovat tainneet jo lopettaa bloginsa tai ainakin jääneet tauolle, ja muutenkin someverkostoituminen on nykyään Instagramin puolella. Itsekin olen jo vuosia säännöllisesti kriiseillyt blogin kanssa ja panostan omassa sisällöntuotannossani aina enemmän Instagramia. Mutta vaikka vuosien takainen päivittäinen tai lähes päivittäinen postaustahti ei enää olisi millään lailla realistista, aion kyllä pitää blogista vielä visusti kiinni. Ja vuoden päästähän meillä on 10-vuotissynttärit juhlittavana, ihan hullua!

Vaikka virallinen syntymäpäivä blogilla oli lauantaina, ajattelin, että tällä viikolla voisin vielä jatkaa teemaan sopivaa sisältöä Instagramin puolella. Voisin vaikka stoorien puolella linkkailla mun kaikkien aikojen lempparipostauksia, kun tässä nyt tuli luetuimmat koottua läpi (ja nyt kun linkkitarran ansiosta mäkin pääsen jakamaan Instassa suoria linkkejä!). 

Paljon onnea kolmosluokkalaiselle, yhdeksänvuotiaalle Pannariblogille! ♥

Aiemmat syntymäpäiväpostaukset:

8-vuotispostaus: Mitä blogi on antanut minulle

6-vuotispostaus: Blogi numeroina

5-vuotispostaus: Blogin tarina

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa ja musa-YouTubessa

Lähtö pelottaa

Kaksi kuukautta lähtöön, ja mun fiilikset on sekavat.

Toki olen hyvin innoissani ja luottavaisin mielin lähdössä. Suunnittelen yhteisiä reissuja ja kokemuksia läheisten kanssa Ranskassa, mielikuvailen elämää kodissani, pohdin harjoituksia luennoille ja kertaan ranskan sanastoa mielessäni. Olen haaveillut tästä vuosikausia, ja on ihan käsittämätöntä, että tämä oikeasti on nyt tapahtumassa.

Mutta kyllä mua oikeasti jännittää ihan sikana. Mua jännittää, miten pärjään arjessa ranskalla. Mua jännittää itsenäinen elämä vieraassa paikassa. Yritän mielessäni varautua kaikennäköisiin kauhuskenaarioihin: Entä jos mun puhelin tai tietokone hajoaa kohteessa? Entä jos sairastun pahasti tai hammas lohkeaa? Entä jos Airbnb:n majoittaja osoittautuukin kammottavaksi? Mä olen todella taitava jossittelija, hyvässä ja pahassa.

Okei, ei mua oikeastaan nuo edellä olevat asiat juuri niin edes jännitä. Mua jännittää ja pelottaa se, että olen ihan yksin. Mua jännittää olla neljä kuukautta kaukana erossa mun läheisistä ja tutusta ympäristöstä. Mua jännittää, etten löydä itselleni kavereita vaan päädyn hengailemaan kaikki päivät vain itsekseni, siis silloin kun en ole töissä. Mulle tulee varmasti ihan kauhea ikävä äitiä, jonka kanssa ei voikaan sopia spontaaneja lounastreffejä. Ja mua kerrassaan kauhistuttaa neljän kuukauden kaukosuhde.

Tätä puolta en juuri ole osannut edes ajatella. On ollut niin helppo keskittyä kaikkeen konkreettiseen: sisustamiseen (tai "sisustamiseen", ei mulla juuri sisustettavaa ole), ranskalaiseen ruokavalioon, turistikohteisiin ja shoppailuun. Kaikkeen selkeään ja konkreettiseen ja ihanaan. Mutta välillä sitä tulee mietittyä, miten perseestä on olla toisesta erossa niin pitkä aika, kun jo yhden päivän jälkeen tuntuu tulevan ikävä.

(ja tietenkin kun tätä kirjoittaessa jo valmiiksi mieli on hieman maassa, pudotan jogurtin maahan ja nälkäinen minä pääsee pyyhkimään iltapalansa rippeitä lattialta.)

Mä olen muutenkin sellainen ihminen, että tykkään suunnitella ja haluan tietää. Tuntematon pelottaa. Ja juuri sen takia mun on niin helppo jänistää. Kun kesällä 2017 lähdin au pairiksi Lontooseen, ostin lentoliput ja kerroin tulevasta seikkailusta blogissa vasta muutama päivä ennen lähtöä. Siihen asti olin mielessäni jättänyt itselleni varaa sille, että mitä jos ei sittenkään. Nyt mulla ei ole sitäkään vaihtoehtoa oikein enää turvana lohduttamassa, kun olen sijoittanut Ranskan-matkaan ja majoittumiseeni jo merkittävän rahasumman, jota en enää voi saada takaisin. Ja sitäkin mä mietin, teinkö oikean ratkaisun asumisen suhteen, kannattiko tehdä juuri näin kun olisi voinut päästä paljon halvemmalla. Vaikka tiedänkin, että tämä oli juuri hyvä näin, että varmasti viihdyn tilapäiskodissani ja etten varmastikaan siellä jää enää jossittelemaan, että olisiko pitänyt tehdä toisin. Siihen kaikkeen on nyt vaan niin helppo jäädä kiinni.

Isot elämänmuutokset eivät ole koskaan helppoja. Jos ne olisivat, ei niissä olisi mitään jännää ja ihmeellistä. Jos ei pelottaisi, olisi varmaan turha edes yrittää.

Ja jos kaikki jostain syystä osoittautuukin ihan kauheaksi, aina pääsee kotiin.

Kirjoitin tämän tekstin kaksi ja puoli viikkoa sitten. Tässä välissä en ole tehnyt matkan suhteen mitään käytännön järjestelyjä, ja ison alkurepäisyn jälkeen on koko reissu ehtinyt jo lähes unohtua. Tänään kuitenkin ostin lentoliput tammikuulle! 52 päivää.

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa ja musa-YouTubessa

Hammaslääkärihistoriani

Varoitus: kuvaan postauksessa ei-niin-kivoja toimenpiteitä, joita mulle on hammaslääkärissä tehty. Jos olet herkkä, kärsit hammaslääkäripelosta tai sulla on vaikka itselläsi hammaslääkärikäynti lähestymässä, suosittelen harkitsemaan, jätätkö tekstin sittenkin lukematta. 

Mulla oli tänään hammaslääkärin tarkastus, ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen. Mua jännitti etukäteen todella paljon. Olen peruskouluaikoina käynyt niin paljon hammaslääkärissä, että oikomishoitojen jälkeen olen erittäin mielelläni kiertänyt kaukaa.

Viime päivinä ja tänä aamuna stressasin, ja lähtiessä jännitys tuntui vatsassa. Mun jännitys yllätti lopulta mut itsenikin, kun löysin itseni hammaslääkärin oven takana odottaessani nieleskelemässä itkua. Mut valtasi täysin tunne, etten halua olla täällä, ja että kunpa olisin saanut edes läheisen mukaan tuekseni. 

Itse käynti kuitenkin sujui onneksi tosi hyvin. Hammaslääkäri oli lukenut mun tiedoista, että jännitän ja oli ihan supermukava. Olin muutenkin odottanut ihan kauheaa tuomiota, mutta mulla jäi oikeasti tosi hyvä fiilis. Akuuttia paikattavaa ei ole, viisaudenhampaita tarkkaillaan kun eivät oireile ja ientulehduskin helpottaisi itsestään, kunhan muistaisin pitää vielä parempaa huolta asiasta. Lääkäri neuvoi mua varaamaan seuraavaksi ajan suuhygienistille, ja sinne voin nyt lähteä vähän levollisemmin mielin.

Mulla on tosiaan pitkä ja ankea hammaslääkärihistoriani oikomishoitojen vuoksi. Oikomishoidot aloitettiin, kun olin neljännellä tai viidennellä luokalla, kun mulla oli vihdoinkin kaikki rautahampaat suussa. Ne kasvoivat kuitenkin varsinkin ylhäältä hyvin ahtaasti ja vinoon, joten ensimmäisenä piti tehdä tilaa. Yksi inhottavimmista hammaslääkärimuistoista on, kun mun hampaista valettiin muotit ennen oikomishoitojen aloittamista. En tässä sano muuta kuin että erittäin ällöttävää ja inhottavaa.

Multa poistettiin yksi kerrallaan kaksi hammasta ylhäältä ja kaksi hammasta alhaalta. Mä en koskaan täysin ymmärtänyt, miksi hampaita piti poistaa myös alhaalta, kun siellä ei mitään ongelmaa varsinaisesti ollut. Hammaslääkärit kuitenkin totesivat, että sekä ylä- että alaleuassa piti olla saman verran hampaita. Ja joo, kyllä alaleuankin kolot umpeutuivat lähes täysiin, mutta edelleen tunnen kielellä selvästi, missä kohtaa oli aiemmin "ylimääräiset" hampaat, ylhäältä taas on ihan mahdoton sanoa.

Kolme ensimmäistä hampaanpoistoa meni mulla ihan suhteellisen hyvin. Ikenen pintaan laitettava pintapuudute oli ällöä ja sai mulla aikaan mansikkamarmeladitraumat, mutta sen ansiosta itse puudutuspiikki ei onneksi tuntunut. Hampaanpoisto oli inhottavaa, muttei kivuliasta, ja loppupäivä hengailtiin puoli naamaa tunnottomana vuoron perään tuppoa, huulta ja poskea pureskellen. 

Neljännellä kerralla totesinkin sitten, että ei. Mulle tuli ihan kauhea pakokauhu, kammoksuin kipua ja puudutetta ja koko operaatiota, enkä pystynyt siihen. Lopulta päästiin ratkaisuun, että mulle annetaan esilääkitys poistoa varten. Olin sitten ihan tokkurassa, äiti ja iskä molemmat tukena, ja olin ehkä vain puoliksi tajuissani ja kärryillä siitä, mitä tapahtuu. Jälkikäteen olin todella tyytyväinen esilääkitykseen, ja ihan harmittelin, kun ei ollut enää hampaita poistettavana, kun nyt oltiin löydetty näin hieno keksintö, haha!

Hammasrivistön harventamisen jälkeen olikin rautojen laittamisen vuoro. Ja jälleen mä en vaan pystynyt. Mua ahdisti ajatus raudoista ihan älyttömästi. En edes tiedä, kuinka monta kertaa käytiin hammaslääkärissä, mä en suostunut avaamaan suutani ja lähdettiin pois, monta. Kotona katselin haikeana vinksahtanutta hampaanjälkeäni leivän reunassa ja yritin perustella, että onhan tämä aika söpö ja persoonallinen, miksi tälle pitäisi mitään tehdä.

Yhdellä hammaslääkärikäynnillä lopulta sitten antauduin. Sen muistan, että ensimmäinen ilta hammasrautojen kanssa oli ihan järkyttävä. Koko suuhun sattui, mua itketti ja ahdisti ja tuli pakokauhu, että tätäkö se nyt sitten on. Rautoihin kuitenkin tottui, eikä onneksi koko ajan ollut niin kamalaa. Mulla oli raudat seiskaluokan syksystä kasiluokan kevääseen, eli vajaan parin vuoden ajan. Kuukauden välein rautoja kiristettiin, ja taas pari päivää suu oli niin kipeä, että syöminen oli vaikeaa. Suuriin murheisiini tosin kuului myös se, etten saanut kahteen vuoteen syödä toffeeta, ihan kauheaa!

Päivä, kun raudat lopulta otettiin pois, oli samalla ihana ja todella kamala. Ehkä pelottavin kokemus oli, kun raudat otettiin pois ja hampaiden pinnalta piti hioa liima koneella pois. Mutta lopulta olin vapaa! Tai siis melkein. Pidin vielä retentiolevyä vuoden verran jatkuvasti suussa ja toisen vuoden yökäytössä, etteivät hampaat palaisi takaisin, mutta se nyt oli lastenleikkiä. 

Kun oikomishoidot tulivat kokonaan päätökseen, olin menossa lukion ensimmäisen vuoden lopussa. Eikä mua sen jälkeen olekaan hammaslääkärissä sitten juuri näkynyt. Kävin tarkastuksessa juuri ennen 18-vuotissyntymäpäivääni, kun pääsi vielä ilmaiseksi, ja sen jälkeen suuhygienistillä, ja seuraavan kerran nyt, kuusi vuotta myöhemmin, pari viikkoa ennen 24-vuotispäivääni.

Mä edelleen olen vahvasti sitä mieltä, että inhoan hammaslääkäriä syvästi, ja vaikka tämän päivän tarkastus meni varsin kivasti, en edes halua ajatella sitä tilannetta, jos joskus joudun esimerkiksi paikattavaksi tai viisaudenhampaan poistoon. Sellaisia nyt ei onneksi ole ainakaan lähitulevaisuudessa ilmeisesti odotettavissa. Ja siis pakko tähän väliin todeta, että ihan järjetöntä, miten todentuntuisesti tätä kirjoittaessa pystyn tuomaan nuo kaikki hampaanpoistoon ja rautoihin liittyvät tuntemukset mieleeni, vaikka aikaa on välissä kulunut se kymmenisen vuotta.

Tietenkin olen nykyään todella onnellinen ja tyytyväinen, että mulle tehtiin oikomishoidot ja sain suhteellisen suoran hammasrivin. Ennen hoitoja mua ei juuri hammashymyllä kuvissa näkynyt, vaan pidin visusti suuni kiinni poseeratessani. Suorat hampaat toivat mulle ehdottomasti lisää itsevarmuutta  hymyyni. Esimerkiksi ensimmäinen Facebook-profiilikuvani, jossa mun hampaat näkyvät, on ajalta, kun olin saanut raudat pois ja mulla oli retentiolevy (ja noihin aikoihin niitä profiilikuvia kuitenkin vaihdeltiin tiiviiseen tahtiin). Elämä on paljon vapauttavampaa, kun ei tarvitse miettiä tuollaisia asioita.

Hei kiitos sulle, jos jaksoit lukea tänne asti! Musta olisi hienoa kuulla teidänkin kokemuksia hammaslääkärin kanssa. Oletko säkin saanut kokea oikomishoitojen riemun, vai oletko ollut onnekas ja saanut suoran rivistön jo ihan luonnostaan?

Ja mä lupaan, että tästä aiheesta ei tarvitse enää tässä blogissa jatkossa puhua ainakaan näin laajassa mittakaavassa, heheh.

(P.s. pidä itsestäsi huolta ja käy hammaslääkärissä!)

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa ja musa-YouTubessa

Miksi nukkuminen on niin vaikeaa

Viime yö oli taas vaikea. Olin yhdeltätoista illalla väsynyt pitkän päivän ja salitreenin jäljiltä ja ihan valmis unille. Pyörin sängyssä ikuisuuden yrittäen nukahtaa. Välissä taisin torkahdella, mutta heräsin katsomaan kelloa tasaisin väliajoin. Kahdeltatoista, yhdeltä, puoli kahdelta, puoli kolmelta. Aamun puolella pysyin onneksi paremmin unessa ja sain rauhassa levättyä, sallin itseni nukkua pitkään ja lopulta taistelin itseni hereille hyvällä tuulella.

En ole koskaan kärsinyt varsinaisesta unettomuudesta tai vakavammista uniongelmista, ja olen siitä todella kiitollinen. Mutta siitä huolimatta olen aina ollut todella huono nukkumaan. Mulla menee pitkä aika nukahtaa, heräilen pitkin yötä ja herääminen on vaikeaa. Aina välillä tulee vastaan otsikkoja, kuinka "keskiverto ihminen nukahtaa seitsemässä minuutissa", ja mua alkaa joka kerta vähän naurattaa. Missä nämä ihmiset ovat, kun mulla menee ihan helposti se tunti. Ja ne ihmiset, joilla huono yö oli sellainen, kun piti herätä vessaan. Mä en tiedä, olenko elämässäni koskaan nukkunut kokonaista yötä putkeen heräämättä kertaakaan.

Mulle hyvät yöunet ovat sellaiset, kun menen aikaisin nukkumaan, onnistun nukahtamaan ehkä puolessa tunnissa turhautumatta kyljen kääntelyyn, onnistun nukahtamaan saman tien uudestaan yöheräämisten jälkeen ja heräilen aamulla itsekseni rauhassa sopivan aikaisin. Ja mulla ehdottomasti menee hyvät ja huonot yöunet kausittain. Viime aikoina mulla on ollut huonompia yöunia, ja eilen illalla keksinkin ajatuksen tämän postauksen kirjoittamisesta. Sitten tulikin oikein erityisen huono yö, hehe.

Viime aikoina olen melkein joka yö herännyt johonkin ikävään tai pelottavaan uneen. Näissä tapauksissa se herääminen itsessään ei ole edes se ongelma, vaan se, että uni jää vaivaamaan mua. Silloin mun on pakko pidätellä itseäni hetki hereillä ja vaikka selata puhelinta, että uskallan taas mennä nukkumaan eikä ahdistava uni enää pelota. Ja tällöin tietysti uudestaan nukahtaminen on taas vaikeampaa, kun olen pakottanut itseni irti autuaasta väsymyksestä.

Tätä sattuu myös iltaisin, kun makaan sängyssä ja yritän nukahtaa. Eilen illalla esimerkiksi rauhassa makoillessani ja ajatusten pyöriessä aloin miettiä Netflixin You-sarjaa (joka ei ole ihan siellä hyvän mielen ohjelmien kärkipäässä), ja taas onnistuin pelottelemaan itseäni. Piti avata silmät ja tietoisesti harhauttaa ajatuksia. 

Kaikista eniten turhauttaa silloin, kun koko kroppa on väsynyt, mieli on aivan puhki, mutta uni ei vain tule. Kun alitajuisesti ajattelee, että kunpa vihdoin pääsisi nukkumaan ja sitten tajuaa, että sitä tässä koko ajan yritetään onnistumatta. Kun tuntuu, että kylkeä on vaihdettu puolelta toiselle jo noin miljoona kertaa ja silti tässä maataan hereillä. Turhauttavaa.

Mutta kuten jo heti alussa sanoin, olen hyvinkin onnekas siinä mielessä, että aina lopulta onnistun nukahtamaan ja yleensä nukkumaan ihan hyvin niitä muutamia heräämisiä lukuun ottamatta. Aina välillä sitä kuitenkin jää miettimään, että miksi tämä ei voisi olla vähän helpompaa.

Kuvissa mukana mun luotettu unikaveri Nenä, joka sujahtaa kainaloon aivan täydellisesti ja jota ilman nukkumisesta ei tule sitäkään vähää.

Miten sä nukut? Tämän jälkeen voisin jakaa Instagramissa pari faktaa mun nukkumisesta, siirry siis seuraavaksi sinne (@sannalovesfood) ja osallistu keskusteluun!

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa ja musa-YouTubessa

Ranskaan muutto etenee

Yksi isoimmista Ranskan-muuttoon liittyvistä asioista saatiin viime viikolla hoidettua: mulla on nyt asunto!

Asuinpaikan etsiminen, löytäminen ja varaaminen oli mulla paljon ajatuksissa jo ennen mun harjoittelupaikan ratkeamista. Selailin asuntosivustoja ja olin ihan ulalla sen kanssa, miten mun kannattaisi ylipäätään asuminen järjestää. Työhaastattelussa opettajat sanoivat mulle, että edelliset harjoittelijat olivat löytäneet itselleen asunnon Airbnb:n kautta ja suositteli samaa myös mulle. Siihen mä lopulta myös päädyin.

Airbnb on ehdottomasti kalliimpi vaihtoehto kuin vuokrakämppä tai huone kämppiksen kanssa. Samalla kuitenkin Airbnb on kaikista helpoin. Asunnon saa varattua itselleen juuri itselle sopiviksi päiviksi, ei tarvitse säätää vuokrasopimusten ja sähköjen sun muiden kanssa, ja ennen kaikkea Airbnb tarjoaa kaikki mukavuudet, mitä päivittäiseen elämään tarvitsee huonekaluista astioihin ja lakanoista pyyhkeisiin. Mun tarvitsee siis pakata ihan vain omat tavarani, kuin pitkälle lomalle lähtisi.

Ainoa huono puoli tässä tosiaan on hinta: mun varaama Airbnb-yksiö maksaa kuukaudessa suurin piirtein saman verran kuin tilava yksiö Helsingin keskustassa ja syö pitkälti mun tulot matkan ajalta. Onneksi mulla on kuitenkin säästöt ja ennen kaikkea perheen tuki, joten mun ei tarvitse yksin tästä kaikesta huolehtia. Olen tästä ihan älyttömän kiitollinen. Läheisten kanssa keskustellessa kuitenkin moneen kertaan todettiin, että a) neljä kuukautta on sen verran pitkä aika, ettei sitä tahdo missään kauhessa murjussa viettää, b) neljä kuukautta on kuitenkin sen verran lyhyt aika, että pystyy taloudellisesti venymään vähän pidemmälle, ja c) raha on aina kuitenkin vain rahaa. Nyt mennään kokemus edellä, ja joskus siitä saattaa joutua vähän maksamaan.

Olen kuitenkin todella tyytyväinen mun löytämääni asuntoon. Kyseessä on tilava ja valoisa yksiö keskeisellä paikalla kävelymatkan päässä yliopistolla. Asunnossa on kunnollinen keittiö ja kylpyhuone, parisänky ja paljon säilytystilaa, joista mitään näistä ei todellakaan voi ottaa itsestäänselvyytenä. Tämä olikin ehdottomasti paras vaihtoehto Airbnb-asunnoista hintaluokassaan, muista vastaavista tai paremmin varustelluista olisi saanut maksaa jo huomattavasti enemmän. Ehkä ainoa miinus asunnossa on uunin puute! Mun pitää siis tottua neljän kuukauden ajan kokkaamaan ruokia, jotka eivät vaadi uunia (ja lasagnet ja pizzat pitää mennä ravintolaan syömään, heh).

Alkuvuodesta onkin luvassa sitten Airbnb-touria, aion ehdottomasti esitellä teille mun kotipesän ja miten olen tehnyt siitä itselleni sopivan! Seuraavaksi pitää vielä ostaa lentoliput, ja sitten onkin isoimmat asiat hoidettu. Ja nyt ei tosiaan enää voi perääntyä, kun kämpästä on eka maksu jo maksettu, hui!

Ja hei aina tosiaan saa laittaa postaustoiveita Ranskaan, valmisteluihin ja harjoitteluun liittyen, mielelläni toteutan niitä mahdollisuuksien mukaan! Mun au pair -kesänä olin tosi aktiivinen blogin suhteen ja täällä on paljon muistoja tallessa, ja pyrin ehdottomasti tälläkin kertaa tallentamaan mun kokemusta tänne <3

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa ja musa-YouTubessa

Mitä gradulle kuuluu?

No se etenee, vihdoinkin ihan oikeasti!

Viime viikolla aloin litteroida ihan kunnolla. Keskustelunanalyyttinen litterointi on ihan tajuttoman pikkutarkkaa ja kammoksuin tätä prosessia jo etukäteen. Olin kuitenkin aiemmin saanut tehtyä itselleni jo niin hyvät pohjat, että kaiken ekstrasälän lisääminen niihin on käynyt ehdottomasti yllättävän kätevästi. Viime viikolla aloitin myös johdantoa, muovasin tutkimuskysymyksiä, kirjoitin ihan oikeaa teoriaa aiheesta ja päälle pitkän aineistoesittelyn.

Tällä viikolla onkin sitten ollut analyysiviikko. Analyysia on tuntunut haastavalta aloittaa, kun mielessä pyörii, kuinka kaikelle pitää kaivaa lähdeviite ja taustateoriaa ja miten millään mun selityksellä ei tunnu olevan mitään varsinaista pointtia. Ja miten sitä analyysia on tehtävä paljon.

Maanantaina tein kuitenkin ihan mullistavan keksinnön. Sen sijaan että lähtisin heti tekemään valmista tekstiä (niin kuin yleensä teen kun en muutakaan osaa), olen eilen ja tänään keskittynyt aina kerrallaan yhteen aineistoesimerkkiin ja lähtenyt ajatuksenvirtana kirjoittamaan analyysia kaikesta, mitä mulla tulee vain mieleen sanoa, välittämättä lähteistä ja teoriasta. Tällä tekniikalla mulla on jo vaikka kuinka monta sivua tekstiä ja jopa ihan pätevän kuuloisia havaintoja, ja ennen kaikkea olen onnistunut pääsemään vauhtiin ja irti lukoista. Koen, että nyt tuohon olemassa olevaan tekstiin mun on paljon helpompi lähteä metsästämään puuttuvia lähteitä ja selaamaan taustakirjallisuutta, kun tiedän mitä etsiä. Ja siis tämähän kuulostaa vinkkinä niin yksinkertaiselta, että mullekin tuli ihan tyhmä olo kun aloin miettiä, että miksi mä en ole koko ajan tehnyt näin. Mutta parempi hei myöhään kuin ei milloinkaan!

Nyt on siis ehkä paras into ja vauhti ja motivaatio päällä ikinä, mutta samalla tuntuu että on kauhea kiire. Perjantaina mun pitää nimittäin palauttaa ensimmäinen annos enemmän tai vähemmän valmista tekstiä vertaisarvioitavaksi. Dedikset ovat kuitenkin aina niitä parhaita motivaattoreita, ja vaikka yritänkin tarjoilla mahdollisimman paljon hyvää asiaa, en kuitenkaan oleta palauttavani valmista tekstiä vaan materiaalia, josta haluankin saada mahdollisimman paljon rakentavaa, hyödyllistä palautetta. Silti toki tässä vaiheessa tulee aina se sama tuttu fiilis, miten yksi tai kaksi ekstrapäivää eivät olisi pahitteeksi.

Nyt olisi parasta, jos saisi tämän saman innon ja draivin pidettyä päällä, että gradu joka (arki)päivä edistyisi ihan oikeasti edes vähäsen, että pitkän suunnittelun ja valmistelun jälkeen saisin ihan oikeasti tekstiä paperille ja mustaa valkoiselle. Mun tavoite on saada gradu valmiiksi ja palautettua ennen joulua, että se on sitten poissa mun käsistä, kun tammikuun alussa lähden Ranskaan (jos et näitä uutisia vielä bongannut, tsekkaa edellinen postaus!). Tässä on nyt kaksi kuukautta aikaa, ja vaikka säännöllisesti panikoinkin ja stressaan, on mulla taas paljon toiveikkaampi ja optimistisempi olo, kun olen tehokkaampi ja tehnyt konkreettista edistystä.

Huomenna onkin sitten teoriapäivä, ja saan lähteä etsimään taustalähteitä jokaiselle LÄHDE?-merkinnälle, jonka olen tekstiini tunkenut noin joka toisen virkkeen loppuun, haha. Onneksi nyt pääsee kuitenkin jo kirjastoon, pitää siellä pitää tehokas graduhetki.

Tämän päivän osalta onneksi hommat on tehty ja voin nauttia taas vapaaillasta, siis tiskaamisesta, ruoanlaitosta, syömisestä, Salkkareista ja Serranon perheestä! Katson aina Salkkareita tiskatessani ja kokatessani (nyt olen edennyt jo maaliskuun jaksoihin, kun yhdessä vaiheessa tosiaan olin yli kaksi vuotta jäljessä), ja sillä saan itseni jopa innostumaan tiskaamisesta. Serranon perhe on taas rentoa katseltavaa syödessä ja chillaillessa.

Mitäs muut opinnäytevääntäjät, miten teidän työt edistyy? :D

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa ja musa-YouTubessa

Mä muutan Ranskaan!

Tämä on ollut haaveissa pitkään, mutta lopulta käytännössä tapahtui niin nopeasti. Mä muutan alkuvuonna neljäksi kuukaudeksi Ranskaan! 

Kyseessä on neljän kuukauden mittainen opetusharjoittelu Caenin yliopistossa Normandiassa, ja toimin siis harjoittelijana ja avustajana yliopiston suomen kielen kursseilla. Harjoittelu on Opetushallituksen järjestämä, ja vietän Ranskassa koko alkuvuoden suunnilleen uudestavuodesta vappuun.

Jännittää, mutta vitsit olen samalla innoissani. Mähän vietin yhden kesän au pairina Lontoossa 2017 ja olen aina matkustanut paljon, ja jo yliopisto-opintojen alusta lähtien olen haaveillut jonkinlaisesta mahdollisuudesta asua pieni pätkä ulkomailla. Vaihto-opinnot tuntuivat ajatuksena vaikeilta toteuttaa, ja pari vuotta sitten sain ajatuksen harjoittelusta ulkomailla. 

Tämän syksyn hakua odotin kuin kuuta nousevaa, ja bongasin juuri mulle sopivan hakukohteen. Ja kaikki meni tosiaan ihan supernopeasti, hakemuksen lähettämisestä haastatteluun ja siihen, että otin mulle tarjotun paikan vastaan. Tällä hetkellä odottelen sitten yhteydenottoa Opetushallitukselta, että saataisiin asiat käytännössäkin rullaamaan. Mullahan ei siis ole nyt aavistustakaan, että mitä seuraavaksi on luvassa, haha!

Mun pieni mieli on viime viikot olleet ihan täydessä suunnittelumoodissa (vaikka valinta ratkesikin vasta muutama päivä sitten). Olen pohtinut asumiskuvioita ja raha-asioita, suunnitellut mitä kaikkea pakkaan mukaan ja yrittänyt mielessäni visioida mun tulevaa arkea täysin tuntemattomassa paikassa täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Caen on pieni kaupunki, johon tutustumista innolla odotan. Mutta ainakin vähintään yhtä innolla olen suunnitellut päivä- ja viikonloppureissuja kahden tunnin junamatkan päässä sijaitsevaan Pariisiin, haha!

Ennen lähtöä mulla on syksyn aikana yksi gradu tehtävänä ja pari kurssia suoritettavana, jolloin mulle enää jää harjoittelun lisäksi 8 uupuvaa opintopistettä ennen kuin pääsen valmistumaan maisteriksi. Ihan käsittämätöntä!

Loppuvuoden aikana on tulossa siis paljon suunnittelu- ja valmistautumissisältöä, muun muassa näistä käytännön asioista ja pakkaamisesta. Keväällä taas ollaankin Ranska-meiningeissä ihan uusissa ympyröissä! Halusinkin nyt päästä äkkiä kertomaan tästä myös teille, että voin jatkossa höpötellä kaikesta, mitä mieleen juolahtaakin aiheeseen liittyen. Alle kolme kuukautta lähtöön!

Jos siis tällainen sisältö kiinnostaa, kannattaa nyt jäädä tiukasti seurailemaan tänne blogiin ja Instagramin puolelle, jättää postaustoiveita aiheesta ja myös kysymyksiä, jos sellaisia tulee mieleen! Ihan mahtava päästä dokumentoimaan tämä kokemus myös somen puolelle <3

Ja hei muut ulkomailla tilapäisesti asuneet tai asuvat (tai miksei vaikka ihan kokonaankin muuttaneet), jakakaa kokemuksianne ja vinkkejänne kaikkiin käytännön juttuihin, jokainen neuvo tulee varmasti tarpeeseen :D

Pakko muuten vielä jakaa stoori näiden kuvien taustalla: halusin ehdottomasti saada tämän postauksen tänään julki, mutta mulla ei ollut kuvia. Lähdin sitten juuri ennen auringon laskua yksin Kauppatorille kamerajalustan kanssa kuvaamaan! Eniten pelkäsin, että joku varastaa mun tavarat ja toiseksi eniten sitä, että joku näkee mut. Oli kuitenkin superhauska kuvaussessio, paikalla ei ollut ketään ja omaisuuskin pysyi tallessa :D

Lue myös:

Kootut au pair -postaukset

"Ai mitä sä opiskelet?"

Vika eka koulupäivä

Ei se gradu itsekseen valmistu

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa ja musa-YouTubessa

Travel bucket list

Olen sanonut tämän jo aiemmin ja sanon nyt uudestaan: ai kamala kun on ikävä matkustamista. En halua turhaan nostaa haaveitani pintaan, mutta nyt kun (ehkä) (melkein) matkustus alkaa hiljalleen tulla jälleen mahdolliseksi, on mun into ja kuume noussut uusiin ulottuvuuksiin. 

Olen pienen elämäni aikana ehtinyt nähdä ja matkustaa vaikka ja missä, ja ehkä juuri sen vuoksi kaipaan uusia maisemia ja uusia seikkailuja arjen keskelle. Ja kun haaveilen matkustamisesta, mun mukavuudenhaluinen puoleni haikailee takaisin tuttuihin, hyväksi koettuihin ja kerrassaan ihaniin kohteisiin.

Kuitenkin mulla on takataskussa myös lista kohteista, joissa en ole  koskaan käynyt mutta jotka tahdon jokin päivä vielä valloittaa. Tässä mun travel bucket listissä olevat paikat ovat siis sellaisia, missä en kertaakaan ole vielä elämässäni käynyt.

Islanti. Luonto ja valokuvaukselliset maisemat, jotain erityistä. Ne Islannissa vetoaa mua ja varmaan aika montaa muutakin. Muistan joskus ajatelleeni, että sitten kun mä opin valokuvaamaan, voin matkustaa Islantiin, haha

Uusi-Seelanti. Tänne tuskin tulee ihan heti lähdettyä valtavan pitkän matkan vuoksi, mutta joku päivä. Jostain syystä juuri Uusi-Seelanti kiinnostaa mua enemmän kuin esimerkiksi Australia. Lämpöä, maisemia, trooppista tunnelmaa kuitenkin länsimaalaisessa kohteessa.

Britannia-kierros. Tämä on tällä listalla mulla ehkä ykkösenä! Tahdon nähdä Brittejä enemmänkin kuin Lontoota ja lähialueita, sillä en tosiaan ole käynyt Lontoosta kuin tunnin junamatkan päässä. Englantilaiskyliä, Skotlanti ja Wales. Myös Irlantiin tahdon joskus päästä. Myös Jenkkien kierros olisi aivan mahtava, mutta ei ehkä vielä yhtä realistinen.

Lappi. Jep, pohjoisimmat paikat missä olen koskaan käynyt ovat Oulu ja Ruka. Lappi on mulle vielä suuri ja tuntematon, mutta kyllähän sinnekin pitää joskus vielä päästä.

Tanska. Kööpenhamina vaikuttaa niin suloiselta kaupungilta ja muutenkin Tanska todella kiehtoo. Vielä en ole sinne asti päässyt, mutta joku päivä.

Auschwitz. Tämä on ollut äidin haaveena pitkään ja ollaan vuosia puhuttu matkasta, mutta vielä ei olla saatu aikaiseksi. Uskoisin, että tämä olisi todella ikimuistoinen, vaikkei se kaikista iloisin reissu, ja ehdottomasti kokemisen arvoinen.

Useampi tuttu on viime vuosina käynyt myös Tsernobylissä, ja jos kokemuksia ja elämyksiä kaipaa, voisin ehdottomasti senkin lisätä omalle listalleni.

Hollanti. Olen ollut ties kuinka monta kertaa Amsterdamin lentokentällä välilaskulla, mutta muuten Hollanti on mulle täysin vieras paikka. Kaikki muut kuitenkin hehkuttavat niin paljon Hollantia, että pitää itsekin käydä piipahtamassa.

Keski-Eurooppa muutenkin. Saksaa lukuun ottamatta Keski-Eurooppa on jäänyt ihan mun reissujen ulkopuolelle. Sveitsi, Itävalta, Belgia. Kuten tästä listasta ehkä huomaakin, mä en enää niin kaipaa esimerkiksi Aasiaan, vaikka esimerkiksi Kiina ja erityisesti Thaimaa ovat olleet aiemmin meidän matkavakkareita. Mua kiinnostaa Eurooppa ja länsimaat, tietty tuttuus ja turvallisuus. Ja kuten huomaa, mulla on näitäkin kohteita ihan sikana vielä näkemättä.

Jos ihan realistisia ollaan, niin tosiaankin ensisijaisesti himoitsen tällä hetkellä matkaa Lontooseen, Kreikkaan tai vaikka Ranskaan tai Saksaan, jonnekin minne himoitsen takaisin, jonnekin jossa tiedän olleen hyvä olla. Mulla ei ole siis hinkua lähteä heti ruksaamaan kohteita pois tältä listalta. Musta on kuitenkin aivan ihana ajatella, että mulla on vielä koko loppuelämä aikaa kiertää maailmaa. Ja jos mä nyt kävisin läpi saman tien kaikki mahdolliset paikat, mitä haaveiltavaa mulla sitten enää olisi? Niinpä, haaveita on ihana toteuttaa, mutta ainakin melkein yhtä ihanaa on ihan vain haaveilla.

Oletko sä käynyt näissä paikoissa? Mistä matkakohteesta sä haaveilet?

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa ja musa-YouTubessa

Tuplarokotettu: hoitajan sanat hämmensivät

Sain viikko sitten mun toisen koronarokotteeni. Kokemus oli superhelppo ja nopea. Siinä missä kesäkuussa ekaa rokotetta ottaessani osuin pahimpaan ruuhka-aikaan, ja helteessä odottelu nälkäisenä ja menkkaisena hieman vaikuttivat olotilaan, ei tällä kertaa muita ihmisiä ollut juuri ollenkaan, ja olin jo odotustilassa istuskelemassa, kun mun virallinen aika olisi vasta ollut. Myös jälkioireissa selvisin ainakin lähes yhtä helpolla, käsi oli astetta kipeämpi ja pistokohta turposi hieman.

Rokotuksen tehtyään hoitaja alkoi kertoa mulle asioita, joita tuplarokottautuminen mulle nyt soisi. Kärkeen hän totesi, että nyt saan matkustaa, ja mikäli jonkun mallin koronapassi astuisi voimaan, pääsisin osallistumaan tapahtumiin, vierailemaan museoissa ja elää elämää vapaasti.

Hoitajan sanat jäivät mua mietityttämään. Pohjustan nyt sillä, että mulla on täysi luotto terveydenhuollon ammattilaisiin ja tutkijoihin, eikä mulla ole mitään sellaista tietoa, jolla voisin kiistää tai kyseenalaistaa heidän osaamistaan ja ammattitaitoaan.

Mä en vain tiedä, olenko itse valmis. Mua rehellisesti sanottuna kauhistuttaa ajatus normaaliin arkeen paluusta. Ajatus täysistä keikka-areenoista, maskittomista ruuhkabusseista, ulkomaan matkailusta. On se hassua, miten niin moni ennen aivan normaali asia, kuten halit ja yhteiset vesipullot ja ehtoollislusikat, tuntuu nyt niin kaukaiselta ja kummalliselta.

Joka tapauksessa musta on ihanaa, että mäkin olen nyt saanut mahdollisuuden rokottautua, että pitkän odotuksen jälkeen mäkin olen nyt tässä. Mulla on turvallisempi ja varmempi olo, itseni ja muiden puolesta. Tätä kaikkea on vaan ollut niin kauan, että paluu normaaliin, mitä se ikinä tarkoittaakaankin, vaatii jälleen hieman sopeutumista.

Mitkä ovat teidän fiilikset kaikesta tällä hetkellä?

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa, musa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)