Olen ehkä hieman hullu, mutta...

...olen jo todella alkanut odottaa syksyä.

Ei, en ikävöi kylmää enkä pimeyttä. Uusi synkkä talvi niin pian edellisen jälkeen ahdistaa suunnattomasti jo ajatuksena vielä kesäisen auringonpaisteen kesällä.

Ihan ensimmäisenä odotan mun töiden päättymistä ja sunnuntaina alkavaa kahden viikon kesälomaa. Mä olen ehtinyt viime vuosina lomailla ihan liian minimaalisesti, ja jokainen pieni breikki otetaan tässä vaiheessa suurella ilolla vastaan. Luvassa on pari pientä kotimaan pyrähdystä, mutta sen lisäksi varmaankin lähinnä rentoa oloa, siivoamista, ehkä vähän opintojen kirimistä ja pientä mökkeilyä.

Samalla odotan kuitenkin myös arjen alkamista. Sen oikean arjen, sen mihin olen tottunut. Kesän kokopäivätyö on mulle ihan kauhean raskasta, ja tuntuu että kotona vaan pyörähtää nukkumassa, eikä esimerkiksi siivoamiseen ja ruoanlaittoon ole aikaa ja energiaa. Musta on ihana päästä taas opiskelemaan kotoa käsin, luoda vapaasti omat rytmit ja itselle sopiva arki. Ihan varmasti tämäkin hohto karisee hyvin äkkiä, mutta silti. Nyt jo haikeasti ajattelen, että edessä on näillä näkymin mun VIIMEINEN opiskeluvuosi, ennen kuin pitäisi oikeasti aloittaa työelämä niin kuin oikeat aikuiset. En ehkä halua vielä päästää tästä irti.

Odotan muutenkin kaikkia ihania rutiineja, jotka viime syksynä itselleni muodostin. En tänä syksynä aio juuri tehdä töitä. Odotan siis vapaita viikonloppuja, lauantai-iltojen televisio-ohjelmia (looking at you, Masked Singer Suomi), päivittäisiä ja viikottaisia to do -listoja ja selkeää rakennetta arkeen.

Odotan sienireissuja (vaikka viimevuotisenkin sadon loput odottaa vielä pakkasessa), sukkatalkoita ja puikot käsissä vietettyjä luentoja, paluuta kirjojen pariin (en ole tainnut avata tällä hetkellä kesken olevaa kirjaa sitten juhannuksen). Kotona yksin pidettäviä kuvaustuokioita, kun inspiraatio iskee ja sisältöä on tuotettava. Ahkempaa ja tasaisempaa sisällöntuotantoa! Äärimmäisen rauhallista joululomaa, leffamaratoneja, uutta kevättä ja kesää.

Okei nyt mentiin ehkä vähän liian pitkälle, mutta sellaista se mun kanssa tuppaa ehkä vähän olemaan, heh. En tosiaan ole valmis ainaiseen pimeyteen ja koko päivän päällä paistavaan kattolamppuun, paukkupakkasiin ja kerrospukeutumiseen oman kodinkin sisällä, Talvitakkiin, joka aina hinkkaa leuan kohdalta ja maskeihin, joihin hengitys aina höyrystyy ja koko naama kastuu. Ja tietenkin siihen loputtoman tuntuiseen opiskelustressiin ja työn paljouteen, joka lopulta johtaa tuntien kännykän selailuun ja päänsärkyyn. Mutta ei keskitytä niihin.

Ehkä pointti on se, että juuri nyt en jaksa liikaa surea ajan kulumista, vaan elän juuri tässä hetkessä ja yritän keskittyä kaikkeen ihanaan, mikä on tulossa. Ja se, että pitäisi keksiä ehkä vielä kliseisempi tapa ilmaista tuo edellinen.

Onneksi vielä on hetki kesää jäljellä, sanoivat muut mitä vaan.

Millä mielin sä odotat syksyä? ❤