Vika eka koulupäivä

Eilen mulla oli syksyn ensimmäinen koulupäivä. Samalla se oli mulle ehkä elämän viimeinen ensimmäinen koulupäivä. Mulla alkoi viides vuosi yliopistossa, ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, ensi keväänä valmistun filosofian maisteriksi ja mun seitsemäntoista vuoden koulutaival on ohi.

Ajatuksenahan tämä on aivan käsittämätön. Seitsemäntoista vuotta on pitkä aika. Melkein koko elämä. En mä oikeasti tiedä muuta kuin koulun ja opiskelun, lukuvuodet ja loma-ajat, oppitunnit ja kokeet ja stressin ja pänttäyksen. Toki viimeisen viiden vuoden aikana etenkin on tullut tehtyä paljon myös töitä. Mutta vain sivussa. Olenhan päätoiminen opiskelija.

Tuntuu tosi kummalliselta, että vuoden päästä tätä arkea ei enää olisi. Sillä vaikka opiskelu on turhauttavaa ja stressaavaa ja raskasta, tämä on kuitenkin juuri mulle sopivaa arkea. Saa tehdä hommia omaan tahtiin ja omalla tavalla, saa suunnitella arkensa itselle sopivaksi. Saa nukkua pitkään ja tehdä ex tempore -reissuja. Saa aina huokaista helpotuksesta yhden palautuksen tehtyä, ja taas kriiseillä seuraavaa.

Opiskelu tarjoaa ihan erilaista vapautta kuin työelämä. Ja vapaus on juuri se mun juttu. Yliopistoaika on ollut mulle niin paljon mielekkäämpää ja helpompaa kuin esimerkiksi lukio juuri vapauden (ja niiden riittävien yöunien) ansiosta. Ja vaikka töistä tykkäänkin, on nämä kaksi viime kesää kokopäivätöissä olleet rankkoja, kun aikaa muulle ei juuri tunnu olevan. Olen mä tässä viime päivinä leikilläni pyöritellyt jo ajatusta esimerkiksi yrittäjyydestä, mutta siinä saisi lomailla vielä entistä vähemmän, haha!

Niin, opiskelu on oikeastaan kaikki mitä tiedän. Tuntuu, että opiskelun jälkeen vuoroon tulee karu aikuisuus. Kalliit hinnat ilman opiskelijaetuja ja -alennuksia, aikuisten vastuut ja velvollisuudet, arki ja niukat loma-ajat. Huomaatteko, miten nautin pitkistä lomista ja lukuisista (ainakin teoreettisista) vapaapäivistä?

Toki mistä sitä tietää. Suuri osa mun tuttavista on palannut uudestaan koulun penkille. Suurella osalla opiskelututuista on aiempi koulutus tai työuraa jo alla. Ehkä mäkin vielä siis palaan. Se tuntuu ajatuksenakin lohdulliselta. Tuntuisi liian isolta ajatella tätä kokonaan lopullisena. Ja mistä sitäkään tietää, että oikeasti onnistun vuoden päästä valmistumaan. Elämä saattaa heittää eteen vielä ihan mitä tahansa (ja vähintäänkin Helsingin yliopiston aikataulut herättävät suurta epäluottamusta).

Tällä hetkellä on hyvä tässä. Tutussa opiskelija-arjessa, jonka raadollisuus ei ihan vielä ole päässyt sulattamaan hermoja (kun en vielä ole mitään oikeasti ehtinyt tehdä). Tästä lähtee taas to do -listat ja aikatauluttaminen, ja ankara gradutaisto. Kohta mä taas valitan, miten on kiire eikä osaa eikä jaksa, mutta sen aika ei onneksi ole ihan vielä.

Mulla oli muuten tänään mun ensimmäinen lähiluento sitten helmikuun 2020, ja pakko sanoa, että oon ihan iloinen, että jatkossa taas etäillään! Toki on turvallista ja mukavaa olla ruudun takana piilossa, mutta etäluennot kotona tarjoavat taas niin paljon sitä mun toitottamaa vapautta. Heti tuli tänään kriisi, miten iski nälkä juuri luennolle lähtiessä, etäillessä olisin voinut vain heittää ruokaa mikroon ja syödä luennon aikana. Oon myös niin kova säheltäjä ja tykkään puuhailla kaikkea muuta samalla, ja luokassa pitää kuitenkin koko ajan varoa häiritsemästä muita. Hassulta toki tuntuu, jos koko loppuopiskeluaika olisi vain etää, eikä sitä fyysistä yliopistokokemusta enää saisi, mutta rehellisesti mä kyllä oikeasti tykkään tästäkin.

Muita opiskelijoita siellä, mitkä ovat teidän fiilikset?

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa, musa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)