Niin se aika tosiaan kuluu. Tänään tulee täyteen tasan kuukausi siitä, kun matkustin talvisesta Helsingistä (Suomen mittapuulla) keväiseen Caeniin.
Tuo päivä oli aivan kamala. Oikeastaan olin koko edellisen viikon ollut enemmän tai vähemmän hermoraunio, ja mitä enemmän yritin ajatella asiaa, sitä vaikeampi mun oli keksiä yhtään syytä, miksi ylipäätään haluaisin lähteä neljäksi kuukaudeksi ulkomaille, pois kaikesta tutusta ja turvallisesta, pois omasta kodista ja omasta kulttuurista ja ennen kaikkea omista läheisistä.
Tuo kaikki ahdistus kulminoitui lopulta matkapäivän iltaan. Aikainen aamuherätys ja hyvästit lentokentällä menivät yllättävän helposti, lennon myöhästyminen ei vaivannut ja kaikki hoitui kuitenkin melko sujuvasti, vaikka Pariisin juna-asemalla ei osattukaan englantia (hyvää esimakua tulevaan) ja istuin junassa ensin vahingossa väärälle paikalle.
Mutta kun lopulta kolmen tunnin yöunien ja kolmentoista tunnin matkustamisen jälkeen saavuin perille, väsyneenä ja nälkäisenä ja yksin, kaikki purkautui. Viimeisillä voimillani raahauduin kauppaan ja suihkuun ja vain itkin lohduttomasti. Mietin, olinko tehnyt kauhean virheen, ärsyynnyin ajatellessani, miten jos vaikka päättäisinkin palata saman tien kotiin, olisi mulla taas edessäni tuo pitkä raskas matka. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni todella toivoin ja odotin, että aika tosiaan kuluisi niin nopeasti kuin kaikki kauhistelevat. Lopulta laitoin Frendit pyörimään puhelimesta, suljin silmät ja onnistuin rauhoittumaan ja nukahtamaan.
Kiitän onneani, että tuon ensimmäisen illan jälkeen kaikki on sujunut hyvin. Kuukauden jälkeen alan päästä kiinni työhön ja omiin rutiineihin, ymmärrän ympäröivää yhteiskuntaa koko ajan vähän paremmin, eikä mulla ole enää jatkuvasti sellainen outo, vieras olo, etten kuuluisi tänne, että kaikkea uutta on koko ajan niin paljon, että olisi vain ajan kysymys, kunnes putoaisin reunan yli.
Moni asia on myös helpottanut mun sopeutumista. Vaikka kaupungilla ei pärjääkään ilman ranskan taitoa, on mun pääkieli töissä suomi. Saan siis puhua suomea ihan kasvokkain lähes päivittäin, ja olen jo saanut yhden suomalaisen ystävänkin täältä (moi, jos luet tätä!). Opin tuntemaan kaupunkia jatkuvasti paremmin, tietyt lempparivakkaripaikat on jo löytyneet, ja kun pohja on luotu, uusien tutkiminen ja löytäminen helpottuu koko ajan. Ja leipomoherkut, niiden kanssa ollaankin jo tehty oikein läheistä tuttavuutta, haha!
Olen myös edelleen äärimmäisen iloinen suloisesta kodistani, ja ennen kaikkea olen jälleen kerran saanut todeta, miten hyvin loppujen lopuksi viihdyn myös ihan itsekseni. Toki samaan hengenvetoon voin todeta, että tämä viikko on ollut ihan erityisen ihana, kun mun äiti on käymässä. Sen vuoksi mua ehkä vähän pelottaakin, kuinka vaikea mun on hänen lähtönsä jälkeen sitten taas palata siihen "ihanaan yksinoloon", että iskeekö kaikki sitten taas entistä raskaampana päälle.
Ehkä kaiken kiteyttää kuitenkin ihan hyvin yksi asia. Vietettiin viime viikonloppu Pariisissa. Ja vaikka mun ensivaikutelma kaupungista (jossa olen kerran aikaisemmin käynyt monta vuotta sitten) oli innostus aidon suurkaupungin tunnelmasta ja yhtäaikainen haikeus takaisin Lontooseen, alkoi valtavan ja vieraan kaupungin elämä tuntua pian kaoottiselta ja vähän ahdistavalta. Ja kun sunnuntai-iltana juna kuljetti meidät takaisin rauhalliseen Normandiaan, tuntui ihan siltä, kuin olisi kotiin palannut.
(vaikka voisin mä tänne vähän paremmat shoppailumahdollisuudet toki ottaa.)
Kuukausi takana, alle kolme jäljellä. Ja nyt kun ollaan helmikuun puolella ja Ranska-elämä päättyy huhtikuun lopulla, voidaan sanoa että jäljellä on enää yksi kokonainen kalenterikuukausi, haha!